K ESKUSTELUN RAKENTEELLINEN JÄSENTYMINEN

Keskustelunanalyyttiset periaatteet voidaan tiivistää Heritagen kuuluisan mää-ritelmän mukaan kolmeksi perusolettamukseksi:

”(1) vuorovaikutus on rakenteellisesti järjestynyttä;

(2) osallistuessaan vuorovaikutukseen asianosaiset ottavat huomioon kontekstin;

(3) nämä kaksi piirrettä läpäisevät vuorovaikutuksen yksityiskohtia myöten niin että mitään yksityiskohtaa ei voida a priorisivuuttaa järjestymättömänä,

sattumanvaraisena tai irrelevanttina” (Heritage 1996: 236).

Tarkastelen seuraavassa, miten keskustelunanalyysi käsittelee vuorovaiku-tuksen rakenteellista ja kontekstuaalista järjestymistä.

4.2.1 Preferenssijäsennys

Keskustelunanalyysin lähtökohtana on, että keskustelu on rakenteellisesti jäsentynyttä toimintaa. Keskustelun avulla ihmiset jäsentävät päivittäistä sosi-aalista toimintaansa. Sujuvan vuorovaikutuksen vuoksi keskustelun odotetaan noudattavan niin arkikeskustelussa kuin institutionaalisessakin keskustelussa tiettyä keskustelukulttuuriseen normiin perustuvaa odotuksenmukaisuutta.

Kun kokouksen osallistuja kohtaa toisen osallistujan ensi kertaa neuvottelu-tilassa ennen kokouksen alkua, on ensiksikin keskustelukulttuurisen normin mukaista tervehtiä tätä toista osallistujaa ja toiseksi tämän on keskustelun pre-ferenssijärjestyksen mukaan odotuksenmukaista vastata tervehdykseen vasta-tervehdyksellä. Jos tervehdykseen ei vastata, tämä voi herättää kummastusta ja aiheuttaa tulevan vuorovaikutuksen sujuvuuteen hämmennystä. Tervehtijä esittää vuoron, joka voi muodostua yhdestä tai useammasta kielellisestä yksi-köstä eli lausumasta: Hei Tiina, mitä kuuluu? Tervehdys ja vastatervehdys muodostavat vierusparin, jossa ensimmäisen puhujan esittämä tervehdys on vierusparin etujäsen ja jälkimmäisen puhujan esittämä vastatervehdys on vierusparin jälkijäsen. Vieruspareiksi selkeästi tunnistettavia toimintoja ovat lisäksi muun muassa huomionkohdistin (Hei Tiina, mitä kuuluu?) ja siihen kohdistuva vastaus (No hei, mitäs tässä.), kysymys ja vastaus, ehdotus/pyyntö

ja sen hyväksyminen/torjuminen, tarjous/kutsu ja suostuminen/kieltäyty-minen sekä kannanotto ja siihen kohdistuva samanmielisyys/erimielisyys, itsesyytös ja siihen kohdistuva erimielisyys/samanmielisyys, moite/syytös ja sen kiistäminen/myöntäminen (Raevaara 1997: 76, Tainio 1997: 93–94, Heri-tage 1984: 269).

Vierusparin etujäsen ennakoi edellä esitetyllä tavalla tietynlaista jälkijäsen-tä, joka tyypillisesti voi olla toinen vastakkaisista vaihtoehdoista ja jonka odo-tuksenmukaisuus tai -vastaisuus on tunnistettavissa keskustelun rakenteesta siitä, millä tavalla se esitetään: odotuksenmukainen eli preferoitu jälkijäsen tuotetaan yleensä heti etujäsenen jälkeen, kun taas odotuksenvastainen eli preferoimaton jälkijäsen tuotetaan viivytellen, selittelyin ja erityyppisin varauksin. Odotuksenvastainen voi kontekstista riippuen myös olla vieruspari, jonka jälkijäsen puuttuu tai joka alkaa tavallista pidemmällä hiljaisuudella.

(Tainio 1997: 94.)

Keskustelunanalyysi lähtee siitä oletuksesta, että osallistujat pyrkivät lähtö-kohtaisesti välttämään konflikteja vuorovaikutustilanteessa. Sujuvaa yhteistyö-tä edesauttaa esimerkiksi preferoitujen vuorojen käytyhteistyö-täminen ja preferoimat-tomien vuorojen välttäminen, ja näin ollen keskustelun osallistujat voivat yllä-pitää sosiaalista solidaarisuutta muun muassa preferenssijäsennyksen avulla (Heritage 1984: 265, Tainio 1997: 95, 102).

Preferenssijäsennyksen rikkominen synnyttää rikkojalle selonteko-velvollisuuden, joka saattaa uhata toisten osallistujien kasvoja (Brown & Levin-son 1987, Samra-Fredericks 2010). Heritagen mukaan ”vierusparirakenne on toiminnan normatiivinen viitekehys, jonka täytäntöönpano on luonteeltaan selostettavissa olevaa ja selontekovelvollisuuden alaista” (Heritage 1996: 241).

Normatiivisuus tulee näkyväksi erityisesti silloin, kun joku keskustelijoista rik-koo sitä. Kun puhuja tuottaa relevantin vuoron, se ei vaadi mitään erityistä se-litystä, jolloin toiminto on selostamaton eli non-accountable. Kun puhuja ei tuota relevanttia vuoroa, on asia selontekovelvollisuuden alainen eli accoun-table. (Heritage 1984: 253.)

Preferenssijäsennyksen rikkominen ei automaattisesti aiheuta konfliktia vuorovaikutustilanteeseen, vaan vuorovaikutustilanteen luonteen jatkuminen riippuu siitä, millä tavalla rikkoja selittää odotuksenvastaista toimintaansa.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos vierusparin etujäsenen vastaanottava puhuja tuottaa preferoimattoman jälkijäsenen esimerkiksi kieltäytymällä kutsusta, mutta perustelee odotuksenvastaisuutta tavalla, joka osoittaa sosiaalista

soli-daarisuutta, ei odotuksenvastainen toiminto tällöin uhkaa kutsun esittäneen etujäsenen tuottajan kasvoja (ks. Heritage 1984: 271–273).

4.2.2 Kahden- ja monenkeskinen keskustelu

Keskustelun vuorottelujäsennyksen kaavamaisuus tulee parhaiten esille kahdenkeskisessä eli dyadisessa keskustelussa, jossa puhuja A ja puhuja B puhuvat vuorotellen. A ja B asettuvat vuorollaan puhujaksi tai vastaanottajaksi, eikä heidän tarvitse orientoitua siihen, missä vaiheessa kolmas puhuja aikoo osallistua keskustelun kulkuun. A:n ja B:n ei siis tarvitse neuvotella siitä, kuka puhuu seuraavaksi vaan siitä, milloin seuraava puhuja ottaa vuoron. Vastaan-ottajaksi asettuneen osallistujan ei myöskään tarvitse tarttua ensimmäiseen siirtymän mahdollistavaan kohtaan eli sellaiseen kohtaan, jossa keskustelussa on mahdollista vaihtaa puhujaa tai jossa keskustelu on mahdollista siirtää uuteen sekvenssiin, vaan tämä voi odottaa omaa vuoroaan useamman siirty-mäkohdan yli. (Sacks & Schegloff & Jefferson 1974: 712–713, ks. Londen 1997:

57–58.)

Keskustelun perusyksikkö on sekvenssi, joka muodostuu yhdestä tai useammasta vierusparista. Sekvenssi muodostuu puhujan A ja puhujan B vuoroista koostuvista vieruspareista. Dyadinen keskustelu noudattaa pääosin kaavaa AB AB AB AB: puhuja A tuottaa vierusparin etujäsenen ja puhuja B vierusparin jälkijäsenen, joka voi olla joko preferoitu tai preferoimaton. Tällöin A asettuu puhujaksi ja B vastaanottajaksi, joka tuottaa relevantin jälkijäsenen A:n esittämiin vuoroihin. Kun puhujan A vuoroon sisältyy siirtymän mahdollis-tava kohta, voi puhuja B siirtyä puhujaksi ja joko jatkaa sekvenssiä tai siirtää keskustelun uuteen sekvenssiin.

Monenkeskinen keskustelu muodostuu jo haasteellisemmaksi, sillä siinä osallistujat neuvottelevat jatkuvasti siitä, kuka puhuu seuraavaksi. Keskustelun rakennekaava on tällaisen neuvottelun tulos ja siten sattumanvarainen, esi-merkiksi ABCD CDCA ADAD. Sekvenssin siirtymän mahdollistavassa kohdassa puheenvuoron haluavat osallistujat osoittavat eleellä tai vuoron aloittamisella haluavansa ottaa vuoron, jolloin muut vuoron aloitusta haluavat osallistujat joko antavat ensiksi ehtineelle tai muulla perusteella toiselle mahdollisuuden ottaa vuoron itselleen tai ryhtyvät esittämään vuoroaan, ja näin pitävät kiinni omasta oikeudestaan kyseiseen vuoroon. Myös edellä puhunut voi päättää tällaisessa siirtymäkohdassa jatkavansa vuoroaan. (Londen 1997: 57–58.) Vuo-rosta neuvotteleminen on usein implisiittistä ja tiedostamatonta: siihen

voi-daan käyttää esimerkiksi fyysisiä eleitä, sisään- tai uloshenkäyksiä ja dialogi-partikkeleita. Kokousten kaltaisissa institutionaalisissa vuorovaikutustilanteis-sa tarvitaan puheenjohtaja keskustelutilanteen johtamista ja puheenvuorojen jakamista varten. Nimetyn puheenjohtajan puuttuminen aiheuttaa monenkes-kiseen institutionaaliseen keskusteluun häiriöitä, koska osallistujien voimava-roja kuluu vuorottelujäsennyksestä neuvottelemiseen. Erityisen näkyväksi tämä tulee chat-tyyppisissä virtuaalikokouksissa, joissa palvelin käytännössä hoitaa puheenjohtajan virkaa (Markman 2009). Palvelin välittää osallistujien vuorot keskustelupalstalle, jolloin vuorot eivät välttämättä ole suoraa jatkumoa edelliselle vuorolle, vaan osallistujien täytyy itse järkeillä, mitkä vuorot liittyvät toisiinsa.

Neljän tai useamman hengen keskustelussa keskustelu voi lisäksi hajota rinnakkaiskeskusteluihin (Sacks ym. 1974: 713, ks. Londen 1997: 61). Monen-keskisessä keskustelussa tarkastellaan myös osallistumiskehikkoa eli sitä, ketkä puhetilanteessa läsnä olevat kulloinkin ovat äänessä, minkälaisia vaihtelevia rooleja osallistujilla on, minkälainen pääsy osallistujilla on puheena olevaan asiaan ja miten osallistujat ottavat toistensa tietämyksen tason huomioon kyseisessä puhetilanteessa (ks. Seppänen 1997: 156–161). Osallistumiskehikko myös vaihtelee jatkuvasti. Omassa aineistossani on selvästi havaittavissa se ilmeinen seikka, että kummassakin kokouksessa organisaation hierarkiassa korkeammalla olevat osallistujat ovat pääsääntöisesti luonnollisesti muita kokouskeskustelijoita aktiivisempia.

Monenkeskisen keskustelun analysointi aiheuttaa omat metodologiset haasteensa. Yksi haaste on tunnistaa, mikä vuoro on reaktiota mihinkin edellä esitettyyn vuoroon. Tämän vuoksi ei esimerkiksi ole mahdollista tyhjentävästi analysoida, millaisia responsseja jokin tietyn kieliopillisen rakenteen omaava lausuma saa aikaan. Toinen haaste liittyy siihen, että puhujien identiteettiä ei aina voi yksiselitteisesti tunnistaa. Kuvanauhamateriaali antaa luonnollisesti tukea puhujien tunnistamiseen, mutta aina tämä ei ole mahdollista. Esimerkik-si aineistossani hyvin yleisen dialogipartikkelin mm tuottaja jäi monissa koh-din tunnistamatta. Käytössäni olevasta kuvanauhamateriaalista ei ollut apua tämän dialogipartikkelin tuottajien tunnistamisessa, sillä äännettä tuotettaessa huulet ovat yhdessä eikä ulkopuolinen voi visuaalisesti välttämättä tunnistaa äänteen tuottajaa.

4.2.3 Responsiivinen toiminta

Keskustelunanalyysin yksi keskeisimpiä vahvuuksia on se, että se ottaa huomi-oon vastaanottajan roolin yhteisen merkityksen luomisessa. Tämä täydentää merkittävästi esimerkiksi sellaista tutkimusta, joka perustuu retoriseen dis-kurssianalyysiin. Retorisessa analyysissa huomio kohdistetaan siihen, miten puhuja (tai kirjoittaja) pyrkii vakuuttamaan ja sitouttamaan kuulijat puheena olevaan asiaan. Tällöin tutkimusasetelma on yksipuolinen: puhuja tuottaa merkityssisällön ja vastaanottaja ottaa sen vastaan. Tutkimatta kuitenkin jää, minkälaisen sitoutumisasteen puhuja saa vastaanottajassa aikaan. Jokinen (1999: 126–129) toteaa, että kasvokkaisista vuorovaikutustilanteista peräisin olevien aineistojen retoriseen analyysiin voidaan sisällyttää myös vastaanotta-jakäytänteiden analysointia, jolloin suhde yleisöön tulee ilmeiseksi. Se, kuinka vakuuttavaa argumentointi on, käy lopulta ilmi siinä, kuinka argumentti ote-taan vasote-taan.

Juuri tällaiseen responsiivisen toiminnan analysointiin keskustelunanalyysi tarjoaa sopivan metodin. Heritage (1996: 251–252) tähdentää, että vuoron vas-taanottavan seuraavan puhujan reaktio edelliseen vuoroon ”esittää aina jonkin analyysin, tulkinnan tai arvion edellisestä vuorosta”. Näin ollen jos ensimmäi-nen puhuja esittää arvion, mutta seuraava puhuja tulkitsee sen moitteena, niin seuraavan puhujan responsiivinen toiminta tekee tämän tulkinnan näkyväksi.

Kun puhuja tuo julki oman tulkintansa edellisistä vuoroista, voivat edelliset puhujat tällöin myös tarkistaa sen, miten heidät on ymmärretty.

Keskustelunanalyysissa responsiivista toimintaa tarkastellaan minimaalisia mm-äännähdyksiä myöten. Myös tällaisilla äännähdyksillä on oma olennainen merkityksensä vuorovaikutuksen etenemisessä. Jos äännähdykset puuttuvat kokonaan, niin tämä voi vaimentaa tai vaientaa äänessä olijan tai aiheuttaa muuta häiriötä vuoron etenemiseen. Puhuja ei nimittäin saa mitään palautetta siitä, miten vastaanottaja on parhaillaan tulkitsemassa puhujan vuoroa vai onko vastaanottaja ylipäätään asettunut kuulijaksi. Tällaisia pieniä äännähdyk-siä kutsutaan dialogipartikkeleiksi.

Sorjosen (1999: 170–171) mukaan dialogipartikkelit ovat vuorovaikutuksen keskeisimpiä elementtejä, sillä ”ne ovat pienimpiä kielellisiä keinoja tavoittaa puhekumppani ja osoittaa osallistujuutta”. Vastaanottaja sijoittaa tällaiset lyhyet ja tyypillisesti yhdestä dialogipartikkelista muodostuvat lausumat usein puhujan pidemmän vuoron sellaisiin kohtiin, joissa vastaanottajan on olen-naista ilmaista oma tietämyksensä taso puheena olevasta asiasta.

Dialogipar-tikkelin avulla vastaanottaja voi ilmaista, että hän on tietoinen tai vastaavasti tietämätön puhujan puhumasta asiasta tai että puhuja on esittänyt riittävästi taustatietoa aiheen jatkokäsittelyä varten.

Edellisessä esimerkissä esiintyvä mm-dialogipartikkeli yhdessä eräiden muiden dialogipartikkelien kanssa on Hakulisen (1997: 50–51) mukaan tyypil-linen erityisesti monenkeskisessä keskustelussa. Näillä mm-partikkeleilla on vuorovaikutuksen kannalta useita keskeisiä tehtäviä, joista yksi on osoittaa puhujalle, että dialogipartikkelin tuottaja on asettunut vastaanottajaksi eikä ole aikeissa ottaa seuraavaa vuoroa.

Pienuudestaan huolimatta dialogipartikkeleilla on tärkeä rooli keskusteli-joiden keskinäisten episteemisten roolien konstruoinnissa. Ruusuvuori ja Tiit-tula (2005: 33), jotka ovat tarkastelleet haastatteluja vuorovaikutustilanteena, toteavat minimipalautteiden² luovan haastattelutilanteeseen osallistuvien puhujien välistä suhdetta, erityisesti osallistujien keskinäistä tiedollista suhdet-ta, minkä avulla osallistujat voivat ”korostaa tai himmentää toisen asemaa tietävänä osapuolena”.

Sorjosen (1999: 175–176) mukaan suomen kielen dialogipartikkeleihin liit-tyy kolme erilaista oletusta: episteemiset oletukset, jolloin dialogipartikkelia käytetään osoittamaan, että edellisen vuoron sisältö on joko uutta tai entuudes-taan tuttua; affektiset oletukset, jolloin dialogipartikkelia käytetään osoitta-maan joko samanmielisyyttä, erimielisyyttä tai neutraaliutta edellisen vuoron sisällön kanssa; ja oletukset vuorovaikutuksen etenemisestä, jolloin dialogipar-tikkelia käytetään osoittamaan, onko edellisen vuoron sisältö ollut riittävän tyhjentävä vuoron jatkamiseksi. Dialogipartikkelit Sorjonen luokittelee karke-asti kahteen ryhmään siten, että dialogipartikkelit ai, aha, ahaa, jaa, jaha, jaaha, jahaaja mhyilmaisevat, että vastaanottaja suhtautuu edellä sanottuun uutena tietona, kun taas dialogipartikkelit joo,juu,niin,mm,kyllä,(ei),noja justilmaisevat eriasteisesti, että puhuja on vastaanottanut edellä sanotun ja on jo mahdollisesti puheena olevasta asiasta tietoinen.