Minua pyydettiin kertomaan Leviathanin suomennos-työssä vastaan tulleista ongelmista. Koska kuitenkin muistelmakirjallisuus on usein puisevaa, käsittelen mieluummin kahta hiukan väljemmin samaan yhtey-teen liittyvää aihetta. Ensin sanon lyhyesti jotain omasta käännöksestäni ja yleisemmin filosofian
suomentamisesta. Toiseksi koetan kiinnittää huomiota joihinkin piirteisiin, jotka Hobbesin filosofiassa ovat erityisesti viehättäneet minua.
yhteiskuntateoriaan. (Tämän näkee tavallaan myös Leviathan-käännöksen vastaanotosta. Pari sanomalehteä soi sille ilahdutta-van laajat esittelyt, jotka keskittyivät pelkästään poliittiseen ajat-teluun.) Itse en ole yhteiskuntafilosofi, mutta Leviathanin mo-numentaalisen pelkistetty visio suvereenista on minustakin erit-täin vaikuttava. Sen perustanahan on keskeinen oppi luonnolli-sesta laista ja lakien synnystä. Ja on merkittävää, että Hobbes ei jätä yhteiskuntasopimuksen ajatusta abstraktiin muotoon, vaan pyrkii johtamaan täydellisen, konkreettisesti sovellettavan yh-teiskuntateorian. Pitkä analyysi eri valtioelinten toiminnasta se-kä yhteiskunnan oikeudellisista ja taloudellisista suhteista on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Mutta koska nämä asiat jo-kainen huomaa, haluaisin mainita joitakin muita puolia, jotka voivat tuottaa löytämisen iloa, niitä puolia, joiden vuoksi Hob-bes on klassikko usealla filosofian alalla.
Aikalaisten reseptio keskittyi Hobbesin metafysiikkaan. Hä-nen materialismiaan paheksuttiin jyrkästi, poliittiHä-nen teoria oli aluksi vasta johdannainen kiistakysymys. Mekin voisimme ottaa oppia aikalaisista ja muistaa ensimmäiseksi, että kyseessä on har-vinaisen johdonmukainen materialistinen ja deterministinen fi-losofi. Kaikki, mitä hän sanoo, koskee kappaleiden liikkeitä ava-ruudessa. Leviathania lukiessa voi toisinaan olla hyödyllistä aja-tella, että tarkasteltavina ovat viime kädessä liikelait, jotka yh-distävät aistielimiin osuvia paineita ja ihmisten teoissa esiintyviä ruumiinliikkeitä. Näin voi nähdä selvästi, kuinka ihmisten käyt-täytyminen riippuu informaatiosta; informaatio voi olla enem-män tai vähemenem-män oikeaa. Tämä koskee tietenkin kielellistä in-formaatiota, mutta myös muita aistimuksia. (Hobbes oli aina kiinnostunut unista, harhanäyistä ja kummituksista.) On selvää, että informaation tuottaminen ja tarjonta on mitä suurimmassa määrin historiallinen, muuttuva, tilannesidonnainen asia, ja ih-misten reaktiotavatkin muuttuvat, kun heidän hermostonsa muuttuvat ympäristön mukana. Mekanistinen systeemi, kuten esimerkiksi yhteiskunta, voi olla muuttuva, kehittyvä ja jopa kehitettävissä, kun se perustuu informaation välitykseen.
Hobbesin materialistisen mielikuvateorian ei tosin onnistu tyydyttävästi selittää mentaalisten tapahtumien syntyä. (Tämä ei ole suuri häpeä, sillä se ei ole onnistunut millekään muul-lekaan teorialle.) Siitä huolimatta eräs teoksen kiinnostavimpia puolia on deskriptiivinen psykologia. Sille on omistettu useita lukuja I kirjassa, ja myöhemminkin siihen viitataan. Tämä on aihepiiri, josta poliittinen filosofia ei yleensä ole kovin kiinnos-tunut, mutta Hobbesin esitys passioista, luonteenpiirteistä ja ajatuksista on sangen huoliteltu ja nykyaikainen. Vaikka meka-nistisen teorian antama tausta loppuu tosiasiassa lyhyeen, des-kriptiivisellä puolella Hobbes tekee paljon teräviä huomiota.
(Olisi muun muassa hyvä päästä vihdoin eroon siitä harhaluu-losta, että Hobbesin ihmiskuva oli täysin pessimistinen ja egoistinen.)
Matkan varrella Hobbes joutuu käsittelemään kielifilosofiaa ja yleisemminkin semiotiikkaa. Hänen oma käsityskantansa, jonka hän esittää varsin selkeästi, on läpikotaisin nominalis-tinen. ”Maailmassa ei ole mitään muuta universaalista kuin ni-met, sillä jokainen nimetty olio on yksilöllinen ja singulaarinen”
(s. 50). Ja kaikkien merkityksellisten termien tehtävä on voitava analysoida nimeämisrelaation johdannaisten avulla. Hobbesin kielifilosofia on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka pitkälle voi-daan päästä äärinominalistisella välineistöllä. 1600-luvulla jot-kut muutkin edustivat samantapaista oppia, joka oli jo paljon karkeampi kuin myöhäiskeskiajan nominalisteilla, mutta Hob-besin versio on hyvin systemaattinen. Omaperäisintä saattaa kuitenkin olla hänen huomionsa kielenkäyttöön, kielen sosiaali-siin ja institutionaalisosiaali-siin tehtäviin. Tässä suhteessa Hobbes to-dellakin on edelläkävijä. Hän tutkii monissa yhteyksissä erilaisia
puhemuotoja — sitoumuksia, neuvoja, käskyjä, rukouksia, sere-monioita jne. Mutta lisäksi tätä näkökulmaa on hyvä pitää sil-mällä koko IV kirjassa.
K
ielifilosofiastaan Hobbes johtaa logiikan, jonka mukaan ajatukset ja päättelyt ovat tietynlaisia mielikuvien yhdis-telmiä, lauseet ja todistukset nimien yhdistelmiä. Niin-pä kaikki logiikka on nimien yhteen- ja vähennyslaskua, ja ni-met ovat perimmältään mielivaltaisen konvention varassa. Aja-tus on täydellisesti virheellinen, mutta on muistettava, että Hobbesin aika oli logiikan historiassa todellista aallonpohjaa.(Leviathanissa Hobbes ei kehittele logiikkaa enemmälti, hän pa-laa siihen muissa teoksissa.) Hobbesille siis oli kunniaksi, että hän keksi näinkin suurisuuntaisen teorian. Sen sijaan nykyisen
”komputationaalisen mielen filosofian” kannattajille ei ole kun-niaksi, että he kannattavat täsmälleen samaa teoriaa.
Kysymys Hobbesin uskonnollisista katsomuksista on kiehto-va, ja se on aiheuttanut pitkällistä kiistaa, jossa ei ehkä koskaan päästä lopulliseen selvyyteen. Lähes kaikkia mahdollisia kantoja on puolustettu — yhden äärimmäisyyden mukaan Hobbes olisi suoraviivainen ateisti, toisen äärimmäisyyden mukaan jonkin jyrkän reformoidun uskonsuunnan tunnollinen kannattaja. Hä-nen käsityksensä kirkosta on selvempi: yhteiskunnallisen ylival-lan jakamattomuuden periaate johtaa hänet itse asiassa vaati-maan kirkon lakkauttamista ja korvaamista yksinkertaisilla yhteisöillä, joissa ei ole lainkaan valtasuhteita. Varsinaisessa uskontokysymyksessäkin taipuisin lukemaan Hobbesia kovan linjan mukaan. Ehkä enemmän kuin Koikkalainen edellisessä artikkelissaan, olen nimittäin viehättynyt Leviathanin III ja IV kirjan satiirisiin sävyihin. Teksti on ainutlaatuinen, sillä harras paatos ja satalukuiset raamatulliset viitteet tuntuvat kokonai-suutena toteuttavan pohjimmiltaan uskonnonvastaista sano-maa. Käännöksellä olen halunnut myös muistuttaa filosofeja antiklerikaalisesta velvoitteesta, joka Suomessa on aika lailla lai-minlyöty.
Hobbesilla oli melkoinen vaikutus Englannin kirjallisuudes-sa. Hän herätti niin suurta vastarintaa osaksi siitä syystä, että hän oli niin hyvä kirjoittaja. Ja ehdottomasti eniten vaikutti Leviathan, joka on aina täytynyt laskea englantilaisen proosan merkkiteoksiin, vaikka vastahakoisestikin. Lukijan kannattaa kiinnittää huomiota myös kirjalliseen muotoon. Tietenkin var-sinaiset kielelliset hienoudet on käännöksessä menetetty, ja on-kin hyvä verrata sitä englantilaiseen tekstiin (mieluimmin alku-peräisen kirjoitustavan mukaiseen painokseen). Mutta erilaisia tyylillisiä ja retorisia keinoja voi yhä panna merkille. Onhan aja-teltu, että ”retoriikka” laajemmassakin mielessä on Hobbesin yhteydessä keskeinen tekijä. Merkittävät filosofit ovat usein huonoja kirjailijoita; oman makuni mukaan Hobbes on suur-klassikoista yksi kaikkein parhaita.
Se piirre, jonka toivoisin Leviathanissa erityisesti kiinnittävän huomiota ja jäävän mieleen, on asioiden keskinäinen yhteys.
Hobbes etsii olioista ja prosesseista mahdollisimman yksinker-taisia ja etenee sitten niistä askel askelelta kohti kompleksisem-pia. Joka asiassa hän pyrkii analysoimaan, mistä oikeastaan on kysymys: mitkä ovat ne yksinkertaisemmat käsitteelliset tai reaa-liset komponentit, joiden avulla asia on täydellisesti ymmärret-tävissä. Hänen tekstinsä on aina argumentointia, ja useimmiten sen on määrä olla suorastaan demonstratiivista. Väitteet ovat toistensa perusteita ja seurauksia, ja ne on harkiten jäsennelty organisoiduiksi kokonaisuuksiksi. Joskus tuntuu, että nykyaika-na harva enää muistaa tällaisia hyveitä. Hobbesin Leviathanissa tapaamme taistelevan analyyttisen filosofin työnsä äärellä.
K I R J A T
VARMUUDEN VÄLTTÄMISESTÄ
John Dewey, Pyrkimys varmuuteen (The Quest for Certainty, 1929).
Suom. Pentti Määttänen. Gaudea-mus, Helsinki 1999. 272 s.
V
armuus on mielenkiintoinen käsite.Se liittyy tavallaan kaikkiin filosofi-siin kysymykfilosofi-siin arvoarvostelmien oikeu-tettavuudesta aina tiedon pätevyyteen asti.
Amerikkalaisen John Deweyn (1859-1952) pragmatismi – tai instrumentalis-mi, joksi hän mieluummin omaa ajatuske-hitelmäänsä nimitti – kietoutuu pitkälti juuri tämän kysymyksen ympärille: lähes koko filosofian historia on nimittäin De-weyn mielestä perinpohjin sotkettu tiedol-lisen varmuuden tavoittelulla. Pyrkimys varmuuteen on kattava katsaus tietokäsi-tysten kirjavaan historiaan aina antiikin kreikkalaisista lähtien Galileon, Descar-tes’n ja Kantin kautta Deweyn aikalais-ajattelijoihin. Erityisesti Dewey ruotii kir-jassaan erilaisia dualistisia oletuksia tiedon luonteesta; tiedon ja tietoisuuden, tiedon ja toiminnan sekä mielen ja sielun erotta-mista toisistaan. Koska kielemme on dua-lismien kyllästämää, on ajattelummekin niiden vallassa. Järkevältä tuntuukin tut-kia, mikä merkitys noilla polariteeteilla on elämässämme, eikä projisioida niitä meitä ympäröivään maailmaan.
Deweya on pidetty monissa juhlapu-heissa vaikutusvaltaisimpana amerikkalai-sena filosofina. Historioitsija Henry Com-mager sanoi aikanaan, että Dewey oli elä-essään amerikkalaisten henkinen opastaja ja omatunto. Hän olikin poikkeuksellisen suosittu akateemisen maailman ulkopuo-lella. Eikä ihme: varman tiedon mahdolli-suutta korostavaa korkealentoista tietokä-sitystä vierastanut Dewey tutki mieluum-min sellaisia arkielämää lähempänä olevia asioita kuin ”käytännöllisyys”, ”toiminta”
ja ”taito”. Käytäntö ei Deweylla kuiten-kaan tarkoita mitään älytöntä sohimista, vaan tutkimuksen kautta hankittua koke-musta, jota sääntelevät yrityksen ja ereh-dyksen periaatteen lisäksi parhaimmillaan
”eksperimentaatio” (uskomusten, väittei-den, toimintamenetelmien jne. kokeelli-nen testaamikokeelli-nen käytännössä) ja eräänlai-nen tieteellieräänlai-nen fallibilismi. Vuosituhan-sia jatkuneen liioittelun järjen ja tiedon merkityksestä Dewey yritti korvata puhu-malla ”kokemuksesta” joka kattaisi
asioi-den tietämisen lisäksi myös inhimillisen elämän sosiaaliset, esteettiset ja eettiset sektorit. Tietäminen toiminnasta erillise-nä ajattelun sfäärierillise-nä oli hänen erillise- näkemyk-sensä mukaan ”filosofinen virhepäätel-mä”, joka oli alkujaan lähtöisin sellaisesta platonistisesta kahden maailman oletuk-sesta, että on olemassa alempiarvoisen toi-minnan ja ihmisten elämiskäytäntöjen lisäksi jokin niistä riippumaton todelli-sempi ideoiden taso, jolla ideat, asiat tai väitteet tms. ovat ”todempia” tai todelli-sempia.
Dewey kannatti yleistä naturalismia, jonka mukaan mitään luonnon ylittävää ei ole todistetusti olemassa, ja piti ohjenuo-ranaan periaatetta, että ”totuus”, jos sel-laista sanaa ylipäätään halutaan käyttää, on aina epävarmaa totuutta pienellä t:llä -että tietomme asioista on parhaimmillaan-kin vain läjä hyvin perusteltuja uskomuk-sia. Erään hänen määritelmänsä mukaan totuuskin on vain ”perusteltua väitettä-vyyttä”. Hän arvosteli vallitsevia teorioita siitä, että ne olivat sisäistäneet tiedosta pe-rinteisen käsityksen ”katseluteoriana”, jonka mukaan tiedostavat tarkkailijat voisivat siirtyä elämän ongelmatilanteiden, sen
”häilyvyyden” ulkopuolelle, ja ikään kuin näkisivät sivusta käsin kokijasta riippu-mattomia, varmoja ja lopullisia totuuksia.
Tiedossa on Deweyn mukaan kyse josta-kin perustavasti erilaisesta asiasta: joskus hän määritteli tiedon laveasti ihmisen (tai laajemmin organismin) kyvyksi hallita elä-määnsä muuttuvassa ympäristössä erilais-ten toimintamenetelmien avulla. Ja kuerilais-ten kokemuksesta tiedämme, valmiutemme reagoida muuttuviin elämäntilanteisiin niin ajattelun kuin toiminnankin tasolla on aina vain alustavaa, ei koskaan lopullis-ta lopullis-tai täydellistä.
Filosofian tehtävä
Deweyn pyrkimys ei ole saavuttaa täydel-listä varmuutta edes omista aivoituksis-taan, vaan hän luonnehtii – muissakin kuin käsillä olevassa teoksessa – filosofisia ambitioitaan pikemminkin sosiaalisiksi.
Filosofian päätehtävä ei ole hänen mu-kaansa erehtymättömän tiedon tavoittelu, tai edes sen saavuttamisen määrittely, vaan sen tulisi selkiyttää ihmisten käsityksiä oman aikansa sosiaalisista ja moraalisista ongelmista. Tämä seikka selittää myös kä-sillä olevan kirjan yleiskatsauksellisuuden, jota Deweyn analyyttisimmat arvostelijat ovat pitäneet hänen kompastuskivenään.
Kyse ei ole niinkään siitä, että Dewey
”unohtaisi” perustella käsityksiään tai määrittelisi käsitteensä kehnosti – kyse on pikemminkin siitä, että yleiskatsaukselli-suus on osa Deweyn filosofista projektia, selkiyttää sosiaalisesti valveutuneiden, lu-ku- ja kuuntelutaitoisten aikalaistensa maailmankatsomusta ja edistää näin libe-raalin demokratian päämääriä, valinnan vapautta, sananvapautta, asioiden koke-misen ja itsensä toteuttakoke-misen vapautta.
Deweyn koko filosofisen projektin voi nähdä helposti loppumattomana yritykse-nä määritellä filosofian luonnetta yhä uu-delleen ja uuuu-delleen. Yhtäällä hän sanoo filosofian olevan yleinen teoria ihmisen kasvatuksesta, toisaalla hän näkee filosofi-an oleellisesti kritiikkinä, jonka tehtävä on ratkaista sosiaalisia epäkohtia arvojen jat-kuvan uudelleenarvioinnin kautta. Pyrki-mys varmuuteen -teoksessa hän muotoilee filosofian olevan paljon laajempi asia kuin vain ammattifilosofien harrastama pyrki-mys ”antaa älyllinen tai tiedollinen var-mistus korkeimpien arvojen todelliselle olemassaololle”. Kun luovutaan siitä aja-tuksesta että toiminta on tietoa alempi-tasoista, filosofian tosiasialliseksi tehtäväk-si tulee ”edistää luotettavimpiin tutkimmenetelmiin perustuvien tiedollisten us-komusten hedelmällistä vuorovaikutusta niiden arvoja, päämääriä ja tarkoituksia koskevien käytännöllisten uskomusten kanssa, joiden tulisi säädellä inhimillistä toimintaa yleiseltä ja liberaalilta kannalta merkittävissä asioissa”. Filosofian tehtävä-nä on pohtia halujen, tarpeiden, intressien ja valintojen osuutta elämässä ja ”luon-nostella arvokäsityksiä, jotka saattaisivat olla perustana inhimillisen toiminnan uu-delle yhtenäisyyuu-delle”.
Tämä tietoa niin käsitehistoriallisesti kuin -analyyttisestikin ruotiva teos saattaa antaa lukijalle sellaisen vaikutelman, että Dewey kaikesta huolimatta oli nimen-omaan tieteenfilosofi ja epistemologi.
Mies itse olisi kaiketi karsastanut tällaista karsinointia, joka antaa täysin väärän ku-van hänen yleisemmästä kulttuurifiloso-fisesta projektistaan. Vaikka teos onkin tervetullut lisä suomenkieliseen filosofi-seen kirjallisuuteen, voi kysyä, olisiko juu-ri tämä teos ollut filosofimme tuotannosta se ensisijaisin käännettävä. Suomentaja Määttänen mainitsee, että kirjan on ”sa-nottu olevan paras esitys Deweyn keskei-sistä ajatuksista”. Sama toteamus pätee moniin Deweyn kirjoihin: ajattelija itse arvioi pitkään kattavimmaksi esityksek-seen kasvatusfilosofiaa käsitellyttä opus-taan Democracy and Education (1916) ja
K I R J A T
myöhemmin pääteoksenakin pidettyä koostetta Experience & Nature (1925).
Jonkinlaista omaa suosikkiani Reconstruc-tion in Philosophy (1920) sanoo eräskin asiantuntija parhaaksi johdatukseksi De-weyn keskeisiin ajatuksiin. Jopa jokin us-konnonfilosofinen A Common Faith (1934) olisi saattanut kerätä laaja-alaisem-man lukijakunnan. Mene ja tiedä, kaikki Deweyn kirjat vaikuttavat enemmän tai vähemmän saman ajatusvyyhden setvimi-seltä, ja on vaikea sanoa, mikä niistä nyt sitten olisi paras.
Amerikkalainen Dewey-kommentaat-tori Charles Hartshorne on sanonut De-weyn kirjoitustyyliä ”kutakuinkin kum-malliseksi”. Kun tuntee Deweyn tekstin rönsyisyyden ja välillä suoraan sanoen käsittämättömän metaforistiikan, näyttää Määttänen saaneen kirjan käännetyksi äl-listyttävän sujuvalle suomen kielelle. Vain muutama teknisiksi termeiksi naamioitu-nut anglismi osui silmään: esimerkiksi ‘da-tan’, ‘kvaliteetit’ tai ‘objektit’ olisi Deweyn suurpiirteisyydellä voinut koettaa kääntää luettavampaan käyttökieleen. Lisäksi aivo-ni jostakin syystä hylkivät sellaisia kirjassa yhtenään toistuvia sanoja kuin ‘semmoi-nen’ ja ‘tämmöi‘semmoi-nen’, mutta muuten luku-kokemus ei ollut lainkaan kehnompi.
Deweyn ajatusrakennelmaa mukaillen voisi kai kiteyttää asian niin, että tästäkin mainiosta niteestä saaduilla suuntimilla on taas hyvä ohjastaa kokemusta uusia pää-määriä kohti.
Antti Immonen
tämä tekee itsemurhan. Vaimo lähtee ja Inni, leijona, yrittää hirttäytyä WC:ssään, mutta hänen tekonsa ei ole kyllin päättä-väinen.
Innin lisäksi tapaamme hänen tutta-vansa Arnold ja Philip Taadsiin. Isän ja pojan kertomukset muodostavat kirjan kaksi jälkimmäistä, itsenäistä jaksoa. Näi-den kahNäi-den pyrkimys päästä eroon elä-mästään on huomattavasti systemaatti-sempi kuin Innin satunnainen, vaille sy-vempää selitystä jäävä yritys.
N
ooteboom (s. 1933) on arvostetuim-pia hollantilaisia nykykirjailijoita.Rituaaleja voitti amerikkalaisen Pegasus-kirjallisuuspalkinnon. Romaanien lisäksi Nooteboom on julkaissut runoja ja suuren joukon matkakirjallisuutta.
Kirjailija viettää nomadielämää. Hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 1955, Philip en de Anderen, on matkakertomus nuoren liftaajamiehen Euroopasta ja rak-kaudesta. Nooteboom on pitkään jakanut aikansa Amsterdamin, Berliinin ja Espan-jan välillä. Hän on myös ollut intohimoi-sen kiinnostunut japanilaisesta kulttuuris-ta; pienoisromaani Mokusei vuodelta 1985 kertoo japanilaisen rakkaustarinan. Tällä hetkellä hän elää ja kirjoittaa Los Angele-sissa, jossa tämä vanhojen eurooppalaisten kaupunkien kasvatti sanoo yllättäen viih-tyvänsä.
Rituaaleissa on kyse ihmisen suhteesta ajallisuuteen (kuten myös Nooteboomin aikaisemmin suomennetussa kirjassa Seu-raava tarina), ja kärsimykseen. Siis tee-moista, joiden systemaattiseen käsittelyyn uskonnolliset järjestelmät ovat keskittä-neet voimavaransa. Viittaus uskontoon ei ole sattumanvarainen. Rituaaleja kuvaa ni-menomaan aikaa, jota vastassa ei enää ole ikuisuus ja kärsimystä sen jälkeen, kun sen oikeuttaminen tai sietäminen uskonnolli-sen perinteemme käsityksillä ei enää toi-mi. Jumala väikkyy kirjan sivuilla poissa-olona. Hän ei ole hävinnyt jälkeä jättämät-tä, vaan jää poissaolossaan määräämään kysymyksiä ja kaipuuta; kohdaksi, jossa kysymykset jäävät vaille vastausta.
Kirjassa käydään useita keskusteluja Ju-malasta ja tämän poissaolosta. Se, mitä Jumalaa vartioivalla kirkolla on tarjota, näyttää kuitenkin täysin inflaation syö-mältä. Kenelläkään kirjan kolmesta kes-keisestä hahmosta ei ole minkäänlaista us-konkriisiä suhteessa kirkon edustamaan uskonnollisuuteen. Inni, joka on viettänyt joitakin nuoruutensa vuosia luostarikou-lussa, on tosin ollut viehättynyt katolilai-suuden kultivoimien menojen mystisestä kauneudesta. Ja on tietty hetki, johon hän pystyisi viittaamaan uskon menettämisen
hetkenä. Inni avustaa vanhaa raihnaista isä Romualdoa ehtoollisen toimittamisessa.
Uhrihetken lumous kuitenkin särkyy, kun isä saa kohtauksen, kaatuu koristen maa-han ja kuolee. Mennessään hän iskee pään-sä kiveen, ja vanhan miehen veri sekoittuu ehtoollisviiniin. Mitä tapahtuu, mikä saa Innin menettämään uskonsa? Ei mikään traagisempi kuin se, että todellinen kuole-ma astuu puolivillaisen mystiikan (sillä sel-laiseksi se Innin näkökulmasta kuvataan) tilalle. Se, mikä ehtoollistoimituksessa on ylevöityä symboliikkaa – kuolemasta on tehty elämän portti – palautetaan kuole-man kirjaimellisuuteen ja ajan merkityk-settömyyteen. Inni kulkee metsässä Arnold Taadsin kanssa ja Arnold tenttaa hänen suhdettaan uskonnollisuuteen.
Inni:
”Samaa ihmisverta oli vuodatettu ton-neittain noista alkuajoista, sama ruu-mis oli syöty miljoonia kertoja, sillä ei todellakaan kulunut päivä eikä hetkeä ilman että niin tapahtui, ei Burmassa, ei Tokiossa, ei Namibiassa — eikä sil-loinkaan, kun he kaksi pakanaa kulki-vat lehmusten alla, toinen pää täynnä Sartrea ja toinen täynnä tyhjyyttä.”
Rituaaleja on hieno pieni romaani. Samal-la se on kuin tutkielma kolmesta mahdol-lisesta tavasta asuttaa aikaa, joka on muut-tunut historiaksi vailla päämäärää ja vailla ajan ylittämisen toivoa, ja kolmesta tavasta suhtautua kärsimykseen, josta on tullut ni-metöntä, sisäsyntyistä epäviihtyvyyttä maailmassa ja toisten keskellä. Kirjassa on kaksi kärsivää: Arnold Taads, joka on hirviömäinen, yksin ja pohjattoman surul-linen, ja hänen poikansa Philip Taads, joka on yksin ja pohjattoman surullinen.
Innin erikoisuus on kieltäytyä kärsimästä.
(Nämä kolme ovat äärimmäistapauksia:
kirjassa emme tapaa meille tutuinta hah-moa, ikiomaa tulevaisuuttaan työstävää maallistunutta protestanttia.)
Arnold ja Philip Taadsin yritys kamp-pailla ajan kanssa saa rituaalin muodon, ja Innistä tulee näiden rituaalien tarkkailija.
Rituaali on kokonaan säännönmukaistet-tua toimintaa. Kaikki risäännönmukaistet-tuaalissa saa mal-linsa menneisyydestä; jokainen vaihe on jo tapahtunut. Rituaalissa kaikki on merki-tyksellistä, ja merkitys syntyy toistosta suhteessa alkuperäiseen, paradigmaatti-seen tekoon. Sattumanvarainen rituaalin piirissä tulkitaan joko synniksi tai ilmoi-tukseksi. Rituaalin voi siis katsoa vastusta-van ajan kulumista ja kuolemaa. Rituaali on ollut ihmisten yhteisöllisyyden yllä-pitämisen keskeinen väline: yksilöllinen on siinä karsittu, säännönmukainen kir-JUMALATTOMAN VUOSISADAN
MELANKOLIA
Cees Nooteboom: Rituaaleja.
WSOY, Helsinki 1999. (Alkuteos Rituelen 1980). Suom. Markku Mannila. 210 s.
C
ees Nooteboomin Rituaaleja kertoo kolmesta itsemurhaajasta, kahdesta onnekkaasta ja yhdestä, jonka yritys epä-onnistuu. Kirjan päähenkilö Inni Win-trop on joka alan diletantti, satunnainen taidekauppias ja horoskooppien laatija, jo-ka eräänä päivänä tulee ennustaneeksi lei-jonalle kovia aikoja: vaimo jättää tämän jaK I R J A T
poaa ekstaattiseksi yhteyden kokemuksek-si, ja toiston voi kokea yhteisön uudeksi syntymäksi.
Arnold Taads on Innin tädin muinai-nen rakastettu. Täti esittelee oikusta tä-män pelottavan hahmon Innille. Epäsuh-taisen parin – heltymättömän misantroo-pin ja ponnettoman, isättömän pojan – välille syntyy jonkinmoinen side, ja Inni tulee seuranneeksi Arnold Taadsin rituaa-listettua elämää, jota leimaa ajan väkival-tainen säätely. Taadsin erakkoelämässä päivän ruoka-ajat, lukuhetket, kävelyret-ket ovat minuutilleen määrättyjä, ja Inni vertaakin häntä luostarin asukkiin. Tämän munkin hahmoon liittyy huvittava para-doksi: aatteellisesti Taads saarnaa jonkin-laista eksistentialismin äärimuotoa. Hän affirmoi ihmisen täydellistä yksinäisyyttä ja heitettyyttä maailmassa (ilman, että täs-tä hänen mukaansa voisi johtaa mitäs-tään eettistä velvoitetta yrittää elää toisten kanssa: ”’Jos ihminen valitsee itsensä, hän valitsee kaikki ihmiset.’ Miten niin? Minä en ole pyytänyt mitään. Minulla ei ole mitään tekemistä ympärilläni olevan roskaväen kanssa. Minä elän elämäni lop-puun, koska ei ole muuta mahdollisuutta, niin minä teen”), mutta sattumanvarai-suuden maailmassa Taadsin on mahdoton sietää omassa elämässään mitään sattu-manvaraista.
Arnold Taadsin jälkeisessä osassa pää-määrätöntä elämäänsä Inni tapaa antiikki-liikkeessä pohjatonta murhetta huokuvan miehen, jolla ei ole varaa himoitsemaansa japanilaiseen rakumaljaan. Arnold Taads ei ole koskaan puhunut mitään perhees-tään. Tämä mies paljastuu kuitenkin Phi-lip Taadsiksi, Arnold Taadsin pojaksi.
Philipillä on itämaiset kasvot, ja hän käyt-tää aikansa pyrkimyksessä meditoida it-sensä olemattomiin.
Rituaaleja-kirjan magneettinen loppu-jakso kertoo tästä Philipistä, rakumaljasta ja teeseremoniasta: Philip Taadsin halun mahdottomasta kohteesta, astiasta jonka ympärille teerituaali rakentuu, ja hänen elämänsä viimeisestä, täydellisestä rituaa-lista, joka lopulta tappaa ajan.
Innin suhde näihin miehiin ja heidän rituaaleihinsa on ihmetys, tarkemmin:
tietty kevyehkö lumoutuneisuus. Rituaalit vetävät häntä puoleensa, hän on niiden tarkkailija, mutta hän ei näe niiden mieltä.
Ja kuitenkaan kahden Taadsin toimet eivät sinänsä ole kummallisia. Rituaaleilla on historiansa mielekkäänä toimintana, jossa ihminen tekee olemista ja aikaa asut-tavakseen. Taadsien kohdalla niiden aika ja paikka vain ovat väärät, loppuun kulu-neet, mikä tuomitsee heidät täydelliseen yksinäisyyteen ja rituaalit lopulta
epäon-nistumaan tehtävässään (sillä todellisessa rituaalissa aika ja paikka ovat aina kohdal-laan).
Taadsien ongelma houkuttelee helposti tiettyyn nostalgiaan. Esimerkiksi Mircea Eliade on kirjoittanut ”historian hirmu-vallasta”, jonka armoille nykyihminen joutuu, kun merkityksellä ei ole enää myyttien ja riittien toiston tarjoamaa yli-historiallista kiinnekohtaa. Ennen kaikkea kärsimyksen kestäminen tulee Eliaden mukaan tällaisessa tilanteessa liki mahdot-tomaksi. Ennen, Eliaden mukaan, ”(j)o-kainen sankari toisti arkkityyppisen teon, jokainen sota jatkoi hyvän ja pahan välistä taistelua, jokainen uusi sosiaalinen epäoi-keudenmukaisuus yhdistettiin Vapahta-jan piinaan (tai esikristillisessä maailmassa kasvullisuuden jumalan tai jumalien kär-simyksiin), jokainen uusi joukkomurha kertasi marttyyrien kunniakkaan lopun.
– Huomion arvoista on, että tämän näke-myksen ansiosta kymmenet miljoonat ih-miset saattoivat kuluneina vuosisatoina sietää historian valtavaa painetta joutu-matta epätoivoon, tekemättä itsemurhaa tai vajoamatta siihen henkiseen tylsyyteen, johon relativistinen tai nihilistinen käsitys historiasta aina johtaa.”Elide näkee aino-aksi keinoksi paeta ”historian mielivaltaa”
syklisen aikakäsityksen ja arkkityyppisten merkitysten palauttamisen.
Verrattuna tällaiseen näkemykseen Nooteboomin tapa kuvata romaani-henkilönsä Arnold ja Philip Taads on mie-lenkiintoinen. Isän ja pojan tilanteeseen pätee Eliaden näkemys, jonka mukaan,
”(t)ekipä (moderni ihminen) mitä tahan-sa, hän on (uskonnollisen traditionsa) perijä. Hän ei voi täysin mitätöidä men-neisyyttään, koska on sen tuottama. Hän muodostaa itsensä kieltämisten ja hylkää-misten sarjassa, mutta häntä piinaavat edelleen nämä kielletyt ja hylätyt todelli-suudet.” Nooteboom kuitenkin näyttää Arnold ja Philip Taadsin yritykset hallita aikaa tuhoon tuomittuina. Heidän rituaa-linsa eivät tarjoa minkäänlaista pelastusta – voi jopa ajatella, että he ovat onnettomia juuri rituaaleissaan. Kirjailijan äänestä puuttuu nostalgia, mutta hän ei liioin ole kyyninen, ja tämä erityinen kyynisyyden puute kirjautuu Innin, jälkeen jäävän, katseeseen.
Tosin Inninkin elämän voisi lukea ritu-aalin kautta. Innillä tämä rituaali olisi ero-tiikka. Eroottinen intohimo naisiin on In-nin erottavin piirre. Muuten hän on kovin epämääräinen ja hahmoton, mutta on sel-vää, että hän ei voi vastustaa naisen ruu-mista. Nooteboom viittaa tulkintaan, jon-ka mujon-kaan eroottinen huuma olisi Innin vastine uskonnolle ja rituaalille: ”Tuona
päivänä naisista oli tullut hänen uskonton-sa.” Siinä määrin kuin rituaali on etuoi-keutettu tapa luoda yhteisyyttä ihmisten välillä, voi erotiikan ja rituaalin välillä näh-dä yhteyden. Esimerkiksi Max Weber ja – hyvin erilaisesta näkökulmasta – Georges Bataille ovat teoretisoineet erotiikkaa eri-tyisenä modernissa maailmassa jalostettu-na uskonnollisen yhteyden vastineejalostettu-na, jopa pelastuksena. Weber kirjoittaa erotii-kan kohonneesta arvosta, jonka kokemuk-sellinen syy piilee ”yhteisyyden mahdolli-suudessa, joka tunnetaan täytenä yhdeksi-tulemisena, ’Sinun’ katoamisena, mikä on niin valtaansa ottava, että se tulkitaan
’symbolisesti’ – sakramentaalisesti.” Erotii-kan rinnastus rituaaliin toimiikin Innin kohdalla siinä mielessä, että erotiikkaa voi ajatella Innin vastauksena samaan, mihin Taadsit pyrkivät vastaamaan rituaalilla.
Mutta juuri samassa kohdassa syntyy ero-tiikan ja rituaalien kontrasti. Sillä siinä, missä Taadsit jäävät rituaaleissaan yksin, on Innillä kosketuksen mahdollisuus, ol-koonkin että täysin hetkellinen; (ja siis) siinä missä Taadsit pyrkivät kontrolliin, on Innin elämä pelkkää kohtaamisen sat-tumaa, joka joskus kääntyy nautinnolli-seksi.
Naisiin kohdistuvan rakkauden lisäksi Innistä tiedetään seuraavaa: hän on raskas-mielinen muttemme saa tietää miksi; hän-tä tuntuu nuorempana vaivaavan epäto-dellisuuden tuntu ja tuskaisuus, mutta vanhemman Innin kohdalla nämä ovat selityksittä laantuneet. Lisäksi Inni ”ei osannut arvioida aikaansa, ei mitata sitä, ei jaotella sitä.”
I
nni on kykenemätön kertomaan oman elämänsä tarinaa tai muodostamaan johdonmukaista maailmankuvaa. Mutta hänelle jäävät sattumat, havainnot ja ker-tomuksen palat, jotka lumoavat hänet kuin tuulessa tanssiva muovipussi lumoaa Ricky Fittsin videokameroineen elokuvas-sa American Beauty. Innin katsetta kirjaa-van Nooteboomin kielessä yhtyvät melan-kolia sekä kepeys ja tarkkuus. Havainto ja ajatus tarjoavat aitoja yllätyksiä: ”Muisti on kuin koira, joka paneutuu makuulle minne haluaa”; ”Eniten minä kaipaan hä-nen poissaoloaan”. Pedantissa tarkkuu-dessaankin kieli karttaa juhlallisuutta ja säilyttää hymyn kareen.Tarkkailija-Inni selviytyy ajassa hetkes-tä hetkeen. Verrattuna Arnold ja Philip Taadsiin hän on täydellisen profaani ihmi-nen, jonka melankolia ei selity tietyn asian menetyksenä ja joka ei pidä mitään näke-määnsä pyhänä. Arnold Taadsin kärsi-myksen kiteyttävä kertomus valvottaa Inniä eräänä yönä, mutta Nooteboom
