I NSTITUTIONAALINEN VUOROVAIKUTUS

Tavanomaisen neutraalissa ympäristössä tapahtuvan arkikeskustelun lisäksi keskustelunanalyyttinen tutkimus käsittelee myös institutionaalisia keskuste-luja, joissa osallistujat toteuttavat institutionaalisia roolejaan eri ammattikun-tien tai muiden roolien edustajina (Peräkylä 1997: 177) ja orientoituvat

2Ruusuvuori ja Tiittula (2005) käyttävät dialogipartikkeleista niiden aikaisempaa ni-mitystä minimipalaute(vrt. Hakulinen 1997: 50, ISK: 773).

vaikutustilanteeseen sen instituution edustajina, johon he kuuluvat. Keskuste-lunanalyysin avulla tarkastellaan esimerkiksi maallikoiden ja asiantuntijoiden välistä keskustelua, joka on institutionaalisen vuorovaikutuksen keskeisiä tut-kimuskohteita (ks. Asmuß & Svennevig 2009, Arminen 2005 ja Drew & Heri-tage 1992a).

Institutionaalinen vuorovaikutustilanne ei ole sidoksissa siihen fyysiseen ympäristöön kuten oikeussaliin, sairaalaan tai opetustilaan, jossa vuorovaiku-tustilanne tapahtuu, vaan vuorovaikutus on institutionaalista, jos osallistujien ammatti-identiteetit tulevat tavalla tai toisella näkyviksi osallistujien välisessä vuorovaikutustilanteessa (Drew & Heritage 1992b: 3–4). Työyhteisöissä teh-dyissä etnometodologisissa tutkimuksissa on havaittu, että työyhteisöjen toi-minnot ovat hyvin organisoituneita ja että osallistujat orientoituvat tällaiseen organisoituneisuuteen hyvin yksityiskohtaisella tasolla, jopa sekunti sekunnilta (Llewellyn 2008: 764). Keskustelunanalyyttinen episodien tarkastelu tekee nä-kyväksi, miten tilanteen organisoituneisuutta sekä osallistujien toimijuutta ja identiteettejä rakennetaan episodin kuluessa (Llewellyn 2008: 784–785).

Drew’n ja Heritagen (1992b: 17–19) mukaan institutionaalisen vuorovaiku-tuksen tutkimuksessa erityisesti seuraavat neljä keskustelunanalyysin piirrettä ovat olennaisia: 1) muihin lingvistisiin tutkimussuuntauksiin verrattuna keskustelunanalyysi korostaa vuorovaikutuksen toiminnallista luonnetta (activity focus), 2) toiminto on sekventiaalisen vuorovaikutuksen tulosta ja riippuu siitä, mitä edellisessä vuorossa on tarkoitettu ja millaiseksi seuraava puhuja ilmaisee edellisen vuoron tulkinneensa (sequences of activity), 3) ilmaukset ja toiminnot ovat kontekstin muovaamia, koska niitä ei voi ym-märtää ilman kyseisen keskustelun sekventiaalista ja temaattista kontekstia (context shaped), sekä kontekstia uudistavia, koska jokainen vuoro muodostaa seuraavalle vuorolle sen välittömän sekventiaalisen ja temaattisen kontekstin, johon seuraava vuoro tuotetaan (context renewing), 4) institutionaalisen vuo-rovaikutuksen ominaispiirteitä tehdään näkyväksi vertailemalla niitä arkikes-kusteluun, joka on kaiken sosiaalisen vuorovaikutuksen ensisijainen väline (comparative analysis).

Drew’n ja Heritagen (1992b: 22) määritelmän mukaan institutionaaliselle vuorovaikutukselle on tyypillistä, että vähintään yksi osallistujista orientoituu vuorovaikutustilanteessa esiintyvään tavoitteeseen, tehtävään tai identiteettiin (goal orientation), että keskustelun kontekstia rajoitetaan osittain (special and particular constraints) ja että puheeseen liittyy tietylle institutionaaliselle

vuorovaikutustilanteelle tyypillisiä osallistumiskehikkoja ja menettelytapoja (inferential frameworks).

Perinteisen etnometodologisen näkökulman mukaan vuorovaikutustilan-teen kontekstia ei oteta analyysissa huomioon, sillä konteksti puhutaan näky-väksi vuorovaikutustilanteessa eri keinoin. Drew ja Heritage (1992b: 28–53, ks. myös Peräkylä 1997: 180–182) ovat havainneet seitsemän keskeistä tekijää, joiden avulla osallistujat tekevät vuorovaikutustilanteesta institutionaalisen ja institutionaaliseksi tunnistettavan myös ilman kontekstia.

Ensiksi keskustelijat voivat tuottaa tilanteen institutionaaliseksi valitsemal-la sanansa ja kuvaustapansa selvalitsemal-laisiksi, että se ilmentää puheen institutionaali-suutta. Keskustelijat voivat myös tuottaa omaa tai yhteistä ammatti-identiteettiään terminologisilla valinnoilla. Drew’n ja Heritagen (1992b: 29–

30) mukaan puhuja voi korostaa omaa erikoisosaamistaan ja institutionaalista identiteettiään leksikaalisin valinnoin muun muassa käyttämällä erikoisalan terminologiaa. Myös pronominivalinnat, kuten viittaaminen omaan toimintaan monikon ensimmäisessä persoonassa (minävs. me) voivat kertoa vastaanotta-jalle, että puhuja ei orientoidu keskusteluun yksityishenkilönä vaan instituuti-onsa jäsenenä – vaikka toisaalta puhuja voi korostaa omaa minäänsä ensim-mäisessä persoonassa. Pronominivalinta on retorisesti strategista toimintaa ja monesti analysoitu kielellinen ilmiö myös strategiakäytäntöjen tutkimuksessa (vrt. Samra-Fredericks 2005, Laine & Vaara 2007, Mantere & Sillince 2007, Sorsa ym. 2010, Vaara 2010).

Toiseksi keskustelijat voivat valita sellaisen responsiivisen toiminnan eli voivat reagoida edelliseen vuoroon tavalla, joka palvelee keskustelijoiden insti-tutionaalisia tehtäviä. Esimerkiksi englannin kielessä oh-partikkeli on tyypilli-nen vastaus edellisen puhujan esittämään uutta tietoa sisältävään vuoroon.

Sitä käytetään usein, kun halutaan ilmaista, että tieto tai jonkinlainen uutinen on vastaanotettu. Heritage (1985: 96–101, ks. Drew & Heritage 1992b: 41) kuitenkin toteaa, että ohei tyypillisesti esiinny institutionaalisessa vuorovaiku-tuksessa. Atkinson (1992: 209) puolestaan on havainnut Small Claims Court -välimiesmenettelyjä koskevasta aineistostaan, ettei siinä esiinny yhtäkään tapausta, jossa välimies käyttäisi tällaista dialogipartikkelia vaan hyödyntää lyhyitä ammatti-identiteettiä konstruoivia vastausvuoroja.

Kolmanneksi keskustelijat voivat muotoilla toiminnan kielellisesti sellaisek-si, että se tukee suoritettavana olevia institutionaalisia tehtäviä. Tämä on havaittavissa esimerkiksi lääkärin ja potilaan välisessä vuorovaikutuksessa.

Neljänneksi keskustelun sekventiaalinen rakenne voi muotoutua sellaiseksi, että se palvelee tiettyä vuorovaikutustilannetta, kuten esimerkiksi televisio-haastatteluissa, joissa toimittaja ohjaa vapaamuotoista jutustelua haastatelta-vien kesken.

Viidenneksi keskustelun kokonaisrakenne aloituksineen ja lopetuksineen ja asialistoineen ilmentää tiettyä institutionaalista järjestystä. Drew’n ja Herita-gen (1992b: 43) mukaan tämä on tyypillistä institutionaaliselle vuorovaikutuk-selle, sillä arkikeskustelu ei aloitusta ja lopetusta lukuun ottamatta yleensä etene jonkin tietyn rakenteen mukaisesti. Tämä rakenteellinen jäsentyneisyys on nähdäkseni keskeisin institutionaalista vuorovaikutustutkimusta, kokous-tutkimusta ja strategiakäytäntöjen episodista lähestymistapaa yhdistävä tekijä.

Kuudenneksi ammattilaiset ja joissakin tapauksissa myös asiakkaat esittä-vät vuoronsa tavalla, joka ilmentää ammatillista neutraalisuutta. Tämä tarkoit-taa esimerkiksi sitä, että lääkärit eivät moralisoi potilaidensa valintoja.

Esimerkiksi Atkinson (1992) on tarkastellut ammatillisen neutraalisuuden ilmentämistä välimiesmenettelyssä ja osoittanut, miten välimies pyrki säilyt-tämään puolueettomuutensa koko menettelyn ajan. Tutkittavina olleissa menettelyissä osapuolilla ei ollut asiamiestä edustajanaan, joten välimiehen oli sovitettava kaksi mahdollisesti keskenään ristiriidassa olevaa rooliaan: hänen oli kuulusteltava riidan molempia osapuolia ja kuulustelujen lopuksi annettava päätöksensä. Tehtäväänsä suorittaessaan välimies ei saa osoittaa ottavansa jommankumman puolta. Atkinsonin (1992: 201, 209–210) aineistossa tämä tulee ilmi siinä, että välimies aloittaa vuoronsa usein ilmauksella certainly, mikä osoittaa, että välimies on vastaanottanut osapuolten esittämän vuoron.

Atkinsonin mukaan tällainen vuoron vastaanottamisen merkitseminen näyttäi-si olevan tehokas keino osoittaa puolueettomuutta näyttäi-silloin, kun känäyttäi-siteltävänä on mahdollisesti ristiriitainen asia.

Seitsemänneksi institutionaalisuutta ilmentää se, että vuorovaikutus on usein epäsymmetristä eli asymmetristä. Esimerkiksi asiantuntijan ja asiantun-tijapalveluja hankkivan asiakkaan kohtaamisissa asiantuntija on tietävän osa-puolen asemassa. Peräkylä (1997: 181–182) toteaa, että tällaisissa asymmetri-sissä tilanteissa keskustelua rakennetaan siten, että siinä huomioidaan asiak-kaan kulloinenkin tietämyksen ja ymmärryksen taso. Kokouskeskusteluissa tiedollinen asymmetria vaihtelee tilanteittain sen mukaan, kenen vastuualuee-seen kuuluvia asioita ollaan käsittelemässä. Yrityksen sisäisessä kokouksessa jokainen läsnäolija osallistuu kokoukseen oman toimenkuvansa mukaisessa roolissa ja aina, kun joku osallistujista esiintyy vastuualueensa asiantuntijana,

muista osallistujista tulee tähän seikkaan nähden institutionaalisen vuorovai-kutustutkimuksen näkökulman mukaan maallikkoja.