PS: Mukava tavata täällä Reutlingenissa jälleen, edel-lisestä kerrasta onkin yli kymmenen vuotta. Ajattelin, että antaisimme keskustelun johdatella meitä, mutta toisaalta on muutamia aiheita, joista haluaisin kuulla näkemyksesi: filosofian, psykologian ja terapian väli-maastosta, filosofin kompetenssivaatimukset, asiakas-tapauksistasi...
TG: Voimmekin aloittaa heti siitä, miten kutsumme ihmisiä, jotka tulevat filosofin vastaanotolle. Kun muuten sanon me, tarkoitan IGPP:n näkemystä.1 Nimitämme heitä ennemmin vieraiksi tai kävijöiksi kuin asiakkaiksi.
Puhuit asiakastapauksista (Kundenbeispiele), ja tiedäthän, että sanassa Kunde (asiakas) kaikuu läpi kundig sein, olla jonkin asian tuntija, tietäjä.
PS: Hyvä muistutus. Tällä viittaat varmaan siihen, että psykoterapian historia on perinteessä, jossa kävijät olivat ”potilaita” – tosin nykyisin terapioissa puhutaan myös asiakkaista.
TG: Se on muistutus siitä, miten erilainen traditio
filosofialla on lääketieteeseen tai psykologiaan nähden.
Ainakin yhdestä asiasta olemme saaneet IGPP:ssä aikaan konsensuksen: filosofin vastaanotto ei ole vaihtoehtoista terapiaa vaan vaihtoehto terapialle. Filosofin vastaan-otolla ei myöskään edetä ”terapeuttisesti” – mutta meillä ei ole mitään terapiaa vastaan.2
Yksi ero on, että filosofin vastaanotto tarjoaa turva-paikan ongelmille (Problemasyl). Joskus sanotaan, että miehet pyrkivät vastaamaan heti kysymyksiin ja ratkai-semaan ongelman, kun taas naiset keskustelevat, käänte-levät asiaa ja prosessoivat sitä pidempään.
Tässä mielessä filosofin vastaanotto edustaa naisellista puolta. Siinä ei pyritä suoraviivaiseen ongelmanratkaisuun, vaan välittämään erilaisia näkökantoja. Tämä vaikuttaisi olevan yhteinen piirre vastaanoton harjoittajilla.
PS: Tästä tulee mieleeni jokin aika sitten käymäni keskustelu filosofin ja hänen vieraansa suhteesta.
Miten te olette yhdistyksessä keskustelleet tästä sym-metria–asymmetria-asetelmasta?
Perttu Salovaara
Filosofian hyvää
TG: Kuvitellaanpa lääkärin tai terapeutin vastaanotto:
menet lääkäriasemalle – seinillä on virallisia ilmoituksia ja opetuskuvia – ilmoittaudut vastaanotossa – odotat odo-tushuoneessa kunnes lääkäri kutsuu sisään – hän katsoo lähetettä… Vaikka tilanne ei menisi näin kaavamaisesti, jo siihen liittyvät rakenteet luovat odotuksen siitä, mistä on kyse.
Filosofin vastaanotolla vieras määrittelee, mitä hän haluaa. Hän ei tule hoivaani tai odota minun ”käsitte-levän” itseään, vaan pysyy tapahtumien herrana. Ideaalita-pauksessa hän sanoisi jotain sellaista kuin ”haluaisin tulla toimintakykyisemmäksi” ja silloin neuvottelemme siitä, miten hän kykenisi toimimaan, mutta häntä ei käsitellä.
PS: Mikä saa sinut ajattelemaan näin? Mikä sinun taustasi tähän työhön olikaan? Muistan, että viimeksi tavatessamme sanoit noin 80% vieraistasi olevan 45–55-vuotiaita naisia, kotiäitejä, joiden lapset ovat muuttaneet pois ja samalla mies irrottautuu kotoa 10 vuotta nuoremman naisen luo. Rouvan elämä menee perustavanlaatuisesti uusiksi.
TG: Hmm, niin se taitaa vieraiden suhteen olla vie-läkin… Se liittyy varmasti siihen, millainen minä olen ihmisenä ja omiin taustoihini.
Minullahan on teologian ja filosofian tausta, joten niiden yhdistäminen on luonnollinen lähtökohta. Kun ihmisellä on tarve etsiä suuntaa, mutta hän ei löydä so-pivaa keskustelukumppania, hän saattaa päätyä erilaisiin esoteerisiin vaihtoehtoihin.
Filosofin vastaanotto oli olemassa jo ennen kristillistä aikaa. Kirkko ja kristillisyys omivat vuosisatojen saa-tossa henkiset harjoitukset. Näen nykyisen filosofin vas-taanotto -kehityksen paluuna alkuperäisille juurille. Sie-lunhoidolla ja kasvatustyöllä, joita kirkko nykyään tekee, on profylaktinen (ennaltaehkäisevä) funktio.
PS: Millaista sielunhoitoa tai ennaltaehkäisevää työtä sinä teet? Millaisia esimerkkitapauksia sinulla olisi vastaanotoltasi? Tai onko olemassa tyypillisiä filosofin vastaanoton vieraita?
TG: Pitää heti todeta, että tyypillisiä tapauksia tai yleisiä totuuksia ei ole. Näen asian niin, että jokainen ih-minen ja keskustelu ovat ainutlaatuisia.
Tähän sopii tarina makkarakauppiaasta, jolta asiakas tuli ostamaan 200 grammaa makkaraa. Kauppias kysyi, mitä makkaraa saisi olla, sipulimakkaraa, lauantaimak-karaa vai ehkä meetwurstia? Asiakas vastasi haluavansa
”200 grammaa makkaraa”. Mutta ”makkaraa sinällään” ei myyjällä ollut.
Jokaisessa yksilössä on jotain yleistä ja yksilöllisyyden ylittävää. Psykologia on joskus ”oman navan kaivamista”, jossa poraudutaan yhä syvemmälle omaan itseen. Fi-losofian kautta on mahdollista ottaa etäisyyttä omaan itseen ja nähdä oma elämänsä inhimillisen elämän koko kirjoa vasten. Se asettaa omat ongelmat uusiin yhteyksiin, relativoi.
PS: Miten filosofi sitten työskentelee vieraansa kanssa?
TG: Filosofit ovat oppineet tiettyjä harjoituksia.
Tällä tarkoitan hermeneutiikan välineistöä ja elämäntari-noiden tulkintaa. Psykologit toimivat toisinaan asiantun-tijoina, kun taas filosofin esikuva on Sokrates, ja Sokrates on huolissaan siitä, että pidämme tietona sellaista, joka ei ansaitse tiedon statusta. Filosofian tehtävä on tuoda tiedon muodostumista näkyväksi. Filosofin ei tulisi esiintyä tietäjän vaan etsijän asenteella, jolloin ajattelun tunnusmerkki ei ole huutomerkki, vaan kysymysmerkki.
Tarkoitus on saattaa ihmiset ajattelun äärelle hyvien ky-symysten kautta, ei tarjota reseptiä.
PS: Millaisen yhteyden näet filosofian ja psykologian välillä? Nykyisin terapioita on monimuotoisia, kysymystekniikoita on mietitty, samoin valtasuh-teita – joskus niiden erottelu tuntuu veteen vedetyltä viivalta.
TG: Kun psykologit toimivat hyvin, muuttuu työs-kentely yhä filosofisemmaksi. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei filosofiakaan aina ole kovin dialogista tai sokraattista.
Minulle keskusteluissa on kyse ennemminkin ajatte-lusta kuin vaikkapa kysymystekniikoiden kehittämisestä.
Jo kysymys johdattaa ajattelua johonkin suuntaan. Joskus voi olla parempi olla kysymättä mitään. Tärkeintä on saada toinen ajattelemaan ja puhumaan, joko kysymyk-sillä tai muilla tavoin – että subjekti pääsee itsensä luo ilman että toinen tekee sen hänelle.
Jo pelkkä tietoisuus keskustelukumppanin olemas-saolosta voi vaikuttaa: Silloin tällöin tapahtuu niin, että pari kolme viikkoa aikaisemmin ajan varannut vieras pe-ruuttaa tulonsa juuri ennen tapaamista. Hän on käynyt keskustelua itsensä kanssa jo niin paljon, että asia on rat-kennut. Tällaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi ei tarvitse suinkaan olla filosofi, heh-heh…
PS: Mikä tekee vastaanottotoiminnastasi sitten filo-sofista?
TG: Niin… Eräässä perintöriidassa aviomies oli sitä mieltä, ettei vaimo pitänyt puoliaan perinnönjaossa, vaan antoi liian helposti periksi sisaruksilleen. Vaimo taas ei ha-lunnut pilata välejään sisarustensa kanssa. Ristiriita syntyi siis suhteessa naisen aviomiehen vaatimukseen ja haluun säilyttää rauha suvussa siitä huolimatta, että sisarukset vai-kuttaisivat rohmuavan itselleen enemmän. Näiden vastak-kaisten pyrkimysten välille piti löytää tie, jota kulkea.
Tilanteessa keskeistä ei ole, pitäisikö rouvan nou-dattaa miehensä neuvoa vai antaa periksi sisaruksilleen.
Käsiteltäväksi asiaksi muodostui se, että vieraani tunsi itseään revittävän eri suuntiin, ettei hän osannut pitää puoliaan. ”Kuka on oikeassa?” ei ole ensimmäiseksi kä-siteltävä kysymys. Vieraani oppii, että hänellä on oikeus omiin mielipiteisiin ja että hän saa apua päätöksenteossa.
Taustalla on usein samantyyppisiä ongelmia omien näkemysten esilletuomisessa, esimerkiksi auktoriteetti-konflikteja. Luonnollisesti hyvä psykologi tunnistaa myös tämän ja etenee kohti taustatekijöitä.
Tässä kohdin haluan kuitenkin muistuttaa itseäni, etten tahdo olettaa enemmän kuin mitä vieraani kertoo, että vaikka varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat niin tai näin. Odotan, kunnes hän itse havaitsee esimerkiksi isänsä olleen vaativa, mutta isäkään ei ole ensimmäinen tai viimeinen vaatimusten esittäjä, vaan representaatio.
On asioita, joiden voi antaa olla rauhassa.
Olen itse saanut vaikutteita Riemannin tärkeästä kir-jasta Grundformen der Angst3. Hänen teoriansa on, että vahvuudet ovat rakentuneet heikkouksien päälle, kom-pensoivat niitä – kuten Adlerilla. Ei voi olla tarkoituk-senmukaista tematisoida kaikkia heikkouksia ja samalla epäsuorasti särkeä perustaa. Mielestäni on kunnioitettava sitä, miten toinen tuo elämänsä esiin, hänen ainutlaa-tuista elämäntarinaansa – se on resurssi. Nollapiste ei voi olla tavoite.
Toinen esimerkki voisi olla eläminen kohti kuolemaa, kun joku on sairastunut vaikkapa Alzheimerin tautiin ja heikkenee. Hänellä on huoli ja pelko siitä, miten itselle käy ja mitä kuolemassa tulee vastaan.
”Mitä kuolemassa tulee vastaan” on klassinen lääkärille tai papille esitetty kysymys. Voisi olla helppo todeta, että menkää toki kysymään lääkäriltä neuvoa Alzheimerista.
Pelkkä lääketieteellinen vastaus ei kuitenkaan rauhoita eksistentiaalista pohdintaa. Pelot, kuolema tai oma eksis-tenssi ovat filosofian historiassa toistuvia teemoja, joten keskustelu näistä asioista ei ole filosofialle vierasta. Kuten sanottu, ongelmille on hyvä tarjota joskus turvapaikka.
PS: Joskus puhuminen tekee hyvää, toisinaan taas riittää hiljaisuus. Puhumisessa voi tietysti käydä niin, että ihminen puhuu itse ”ongelmat suuriksi”, tekee kärpäsestä härkäsen. Antti Mattila kirjoitti joskus, että psykoterapiassa on vahva uskomus puhumisen vapaut-tavasta vaikutuksesta – mutta että se on vain oletus.
TG: Siksi minulle onkin tärkeätä, että ihmiset pu-huvat filosofin kanssa itsensä sisään isompaan kuvioon, yleisinhimilliseen konstellaatioon. Sitten ei ole enää kyse
pelkästään minun ongelmistani, joita ”suurentelen”…
Saatko seurattua tätä ajatusta…?
PS: Juu, se johtaisi kysymyksen ”mikä merkitys elä-mälläni oikein onkaan” äärelle.
TG: Juuri niin. Näin esimerkiksi kysymys ”Onko jär-kevää sättiä aviomiestä?” voi johtaa kysymykseen ”Mitä on avioliitto?” Siitä päästään kysymykseen ”Mikä tekee avioliiton avioliitoksi?” tai ”Mitä on rakkaus?” Näitä asioita ei voi koskaan miettiä liikaa!
Henkilökohtaisista ongelmista voi löytää yleisinhi-millisiä kysymyksiä. Se on samalla itsen etäännyttämistä ja asioiden suhteuttamista toisiinsa uudella tavalla. Kun asioihin saa etäisyyttä, tajuaa, etteivät ne ole vain minun ongelmiani. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vieraani pääsi tunteiden vallasta taas ajattelun tasolle. Ajattele-minen tekee subjektin vahvemmaksi.
PS: Sanot, että hän pääsee tunteista ajatteluun:
filosofia puhuu usein ajattelusta, vähän harvemmin tunteista. Mikä on sinun näkemyksesi filosofina tun-teiden ja ajattelun yhteydestä?
TG: Välillä keskusteluissa on läsnä enemmän tun-teita, välillä vähemmän. Minun tehtäväni on auttaa siinä, että päästään lähemmäs teemaa – tunteista huolimatta.
Sanon aina, että tunteet kertovat enemmän suhteesta todellisuuteen kuin että todellisuus aiheuttaisi tunteita…
Ajatukseni ovat tuntemusteni lähde. Tämä on hyvin spi-nozalainen ajatus. Spinozan teoria kahdesta affektista, ilosta ja surusta on mielestäni valaiseva. Perusajatus, jonka mukaan tunteet ovat ajattelun kehollinen refleksi, kertoo kuin tärkeä elementti kehollisuus on filosofeille.
Voisi sanoa, että 90% tunteista ovat itse aiheutettuja, impulssit tulevat harvoin todella ulkoa. Olosuhteet aiheut-tavat tunteita, mutta eivät ole niiden syy. Kuten Kierke-gaardin esimerkki: taloni palaminen aiheuttaa minussa jotain, mutta ei ole tunteideni alkuperä. Talon palamisen myötä tulen ehkä ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, mitä oikeastaan tarvitsen ollakseni oma itseni – siis etten ehkä tarvitsekaan juuri tuota taloa.
Tässä mielessä keskustelut ovat yhteistä tunnetyös-kentelyä ja selkeyttämistä. Ero psykologiin voisi olla, että tunteet eivät ole primäärejä tai auktoriteetti vaan jostakin johdettu, seuraus ja oire.
Viitteet
1. IGPP – Internationale Gesellschaft für Philosophische Praxis, sak-salainen filosofisen praktiikan yhdistys, vanhin ja suurin kv. yhdis-tyksistä.
2. Ensimmäisen filosofin vastaanoton perusti Gerd Achenbach 1981.
Achenbach oli IGPP:n puheenjohtaja 80-luvun alusta aina vuo-teen 2004, jolloin Gutknecht valittiin puheenjohtajaksi. Achen-bach asemoi – usein poleemisesti – filosofisen praksiksen psykolo-gian ja terapian vastakohdaksi.
3. Riemann, Fritz, Grundformen der Angst. Reinhardt, München 1990.
Praktiikasta verkossa
Michael Niehausin laaja portaali Philosophische praxis:
www.philosophischepraxis.de
The Philosophical Counseling Web Site, Center Sophon / Shlomit C. Schuster: www.geocities.com/centersophon IGPP, Internationale Gesellschaft für Philosophische Praxis:
www.igpp.org
Gerd B. Achenbach: www.achenbach-pp.de Thomas Gutknecht: www.praxis-logos.de Tim LeBon: www.timlebon.com
Peter B. Raabe: www.ucfv.ca/philosophy/raabep
Suomessa
Elli Arivaara: www.sofiaterapia.net Antti Mattila: www.filosofinenpraktiikka.com Arttu Raittila: www.mv.helsinki.fi/home/raittila Perttu Salovaara: www.philosophy-dialogue.com Arto Tukiainen: www.artotukiainen.net
n
iin & näin -lehden var-haisessa pienessä prak-tiikka-teemassa vuonna 1999 haastateltiin Antti Mattilaa alan suomalaisena pio-neerina.1 Hän oli samana keväänä avannut ensimmäisen täkäläisen filo-sofin vastaanoton. Suomen filosofisen praktiikan seura, jonka ensimmäinen puheenjohtaja Mattila oli, perustettiin puolestaan tuona syksynä. Merkkipaa-luvuonna Mattila vastasi epäilyksiin praktiikasta uutena rahastuskeinona:”Kaupallisuussyytöksiin vastaisin, että jos on jotain, joka voi apua tar-vitsevia auttaa, mikseivät he saisi sitä saada. Kysymys on ajattomasti puhuen henkisen joustavuuden lisää-misestä, historiallisesti ottaen siitä, että filosofian olisi vallattava takaisin jotakin siitä, minkä se on erilaisille lääkintä- ja hoitomuodoille menet-tänyt. Ei mitään ihmelääkettä, vaan päinvastoin jotakin, joka vääristyy epäfilosofisissa käsissä. Se voisi olla filosofialle ominainen valmius vaih-taa tarkastelukulmaa.”2
Lainaus tiivistää samalla Mattilan uuden kirjan lähtökohdan, joten hänen näkemyksensä praktiikasta on säilynyt. Epiktetosta lainaten Mattila kuvaa näkökulman vaihtamisen taidon Hermeen taikasauvaksi, ”joka muuttaa kullaksi kaiken, jota sillä kosketetaan”
(13). Mattilalla on vankka luottamus näkemykseensä sekä teorian että käy-tännön kautta. Hän vyöryttää ketjun todistajanlausuntoja vakuuttamaan, ettei kukaan ole liian nuori eikä liian vanha taidosta hyötyäkseen.
Kirja perustuu Mattilan väitös-kirjaan lääketieteessä3, mutta siitä
poiketen se ei tarjoudu suoraan tai pelkästään filosofisesta praktiikasta kiinnostuneille, vaan tavoittelee elä-mäntaidollisen käsikirjan hahmoa.
Näkökulman vaihtaminen esittäytyy kirjassa sateenvarjokäsitteeksi, jonka alle mahtuu paljon: tulkintakehyksen tai -käsitteistön varioiminen käsitysten rikastamiseksi; dialogin perusedelly-tykset; toisten ihmisten, kirjallisuuden ja taiteen eläytyvä ymmärtäminen;
oman maailmankuvan avartaminen;
paradigmamuutos ja tieteellinen heuristiikka; terapia- ja ohjauskäytän-töjen ydinanti; huumorin ja vitsien logiikka – muita laajoja ilmiöitä mai-nitsematta.
Monelta suunnalta palataan ydin-ajatukseen näkökulman vaihtamisesta ajattelun ja toiminnan vapauttajana:
pessimistin lasi on puoliksi tyhjä, opti-mistin puoliksi täysi. Elämäntaidon filosofialle tärkeät stoalaiset esiintyvät useasti: työstettäköön mielteitämme, koska maailmaan emme useinkaan vaikuttaa voi – tai vaikuttamisen mah-dollisuus edellyttää uudenlaista miel-tämistä. Havainnollistusta tehdään lukuisin tarinoin ja esimerkein, joten teoriaa kaihtavallekaan Mattilan idea ei jää oudoksi.
Ei ole epäilystä kirjoittajan innos-tuksesta ja kirjan voi uskoa vakuut-tavan useimmat lukijat olemisesta olennaisen ilmiön äärellä. Sanomaa selventäisi, jos vedettäisiin rajaa siihen, mitä ilmiö ei ole. Näkökulman vaih-tamista on helppo pitää yhtenä kes-keisimmistä ajattelun ja elämisen taidoista, joten riskinä on sanotun triviaalistuminen. Yleisesti aloittavalle kirjalle olisi suonut loppupuolella selkeämmän fokuksen, esimerkiksi terapia- ja praktiikkatyöhön
kes-kittyen. Nyt rintama säilyy laveana ja sen seurauksena kirja horjuu kohde-yleisöjen välillä. Vaikka näkökulmien vaihtamista havaitaan miltei kaikkialla kulttuurissa ja ajattelussa, päästäessä kirjan lopussa tarkastelemaan kaikkein tärkeintä eli sitä, miten ”näkökulman vaihtamisen taitoa voi kehittää?”, suuntautuukin puhe terapeuteille.
Mattila olisi voinut myös vastata kritiikkiin näkökulman vaihtamisen ja uskomusten työstämisen mahdol-lisesta reaktiivisuudesta, konservatii-visuudesta tai epäpoliittisuudesta, jo stoalaisille tuttuun syytökseen. Sekin olisi merkinnyt rajaamista negaati-oiden kautta: myös esimerkiksi NLP, kaikenkarvaiset positiivisen ajattelun muodot, menestysoppaat ja sarasvuo-lainen tahtometafysiikka perustuvat olennaisilta osiltaan näkökulman vaih-tamiseen. Väitöskirjassaan Mattila kri-tiikin mainitsee, joskin lyhyesti. Hän muistuttaa, että tulkintakehysten vaih-taminen voi auttaa ihmisiä myös toi-mimaan aktiivisesti ja toteaa arvoneut-raalisti, että näkökulman vaihtaminen
”on sopeutumisen yleinen apuväline ja sen käyttäjä on itse vastuussa päämää-riensä valitsemisesta”4.
Tästä kuitenkin avautuu praktikon ja ohjaajan eettinen problematiikka, joka koskee kaikkia auttamistyötä te-keviä. Tarjotessaan uusia näkökulmia ja ohjatessaan elämäntilanteiden ava-rampaan katseluun ohjaaja ei pyri avaamaan mitä tahansa uusia tul-kintoja, kuten neuvomaan masentu-nutta kohti tehokkaampia hengenir-roituskeinoja. Lääkärin tavoin hän on sitoutunut ammatti- ja henkilökoh-taiseen etiikkaansa. Tästä olisi lukenut mielellään enemmän, eikä pelkästään ammattieettisesti vaan muistaen, että
Tuukka Tomperi
Näkökulmien vaihtamisesta lavealla pensselillä
Antti S. Mattila, Näkökulman vaihtamisen taito. WSOY, Helsinki 2006. 207 s.
Valokuva: Krista Muurinen
U
NESCOn syksyllä ilmes-tynyt mittava raportti kes-kittyy etupäässä filosofian opettamiseen eri puolilla maailmaa ja katsastaa tilanteen alim-milta kouluasteilta yliopistoihin. Katta-vinta ja perusteellisinta koskaan tehtyä kartoitusta voi suositella kaikille kiin-nostuneille, suuntautuipa kiinnostus mille tasolle tahansa. Alan toimijoiden laajan verkoston avulla on kerätty tietoa, artikkeleita, esimerkkejä, karttoja ja kaavioita antamaan yleiskuvaa niin aihe- kuin maakohtaisestikin.1Teos on huolella toimitettu kak-sivuotisen projektin lopputuote. Pari
vuotta sitten ensimmäistä kertaa julis-tetun ja marraskuussa pidettävän Kan-sainvälisen filosofian päivän tavoin ra-porttikirjakin kielii UNESCOn viime vuosina filosofiaan kohdistamasta uu-desta huomiosta, josta kannattaa kan-sallisesti ottaa ilo ja hyöty irti. Raportti antaa esimerkiksi erinomaisia perus-teluja ja kansainvälisiä vertailukohtia, joita voi käyttää valtionhallinnon suuntaan koulujen filosofianopetuksen asemaa puolustettaessa ja kehitettäessä.
Opetuksen osalta raporttia käsitellään seuraavassa niin & näin -numerossa (1/2008) sekä piakkoin ilmestyvässä ar-tikkelikokoelmassa2.
Yhden laajan luvun verran raportti esittelee myös muita filosofian käy-tännön sovellutuksia, yhteiskunnallisia ilmentymiä ja arkipäivän esiintymiä filokahviloista praktiikkatoimintaan.
Filosofista neuvontaa ja praktiikkaa käsitellään osana monimuotoista ul-koakateemisen filosofian kenttää.
Siihen lasketaan niin maallikoille ja laajalle yleisölle suunnattuja toimin-tamuotoja yleisötilaisuuksista opinto-piireihin ja populaarijulkaisuihin kuin erityisryhmille tarkoitettuja sovelluksia filosofian käytöstä työnohjauksen ja te-rapian tukena aina vapaaehtoistyöhön katulapsien parissa.
mukaan tunkeutuu myös yhteiskunta.
Praktikolla ei tarvitse eikä pidä olla valmista vastausta siihen, koska yk-silön on syytä yhteiskuntaansa tyytyä ja koska toimia, mutta vääjäämättä hän joutuu asiakkaansa kanssa tämän elämäntilannetta pohtiessaan jäsen-tämään omaa kantaansa kuhunkin eri-tyiskysymykseen.
Viimeistelystä ei voi kustantajaa kiittää. Kirjassa on puutteita niin edi-toinnissa kuin oikoluvussa. Samoin sisällön ja muodon tasolla olisi ollut työstettävää. Osa luvuista muuttuu luetteloiksi, kirjallisuusviitteitä pudo-tellaan tarpeettomastikin (jos kirja on ajateltu laajemmalle yleisölle), käsit-teitä jää selittämättä tai selitetään vasta paljon myöhemmin kuin ensi kertaa käytetään, asioita toistetaan peräkkäi-sissä jaksoissa. Olisi tarvittu huolellista
toimittamista, jota suuret yleiskustan-tamot eivät tunnetusti hallitse akatee-mista alkuperää olevissa kirjoissa. Kus-tannustoimittajaa kuitenkin kiitetään alkusanoissa, joten hänellä on voinut olla roolinsa. Kun samalla huomaa, että kirja ei pelkästään perustu Mattilan väitöskirjaan vaan monin tavoin seuraa sitä suoraan ja on paikoin jopa ident-tinen, tulee mieleen, että kirja on ehkä syntynytkin nopeassa tahdissa väitöstä suomeksi referoiden. Se olisi toki an-sainnut perusteellisen uudelleenkirjoit-tamisen. Viimeistelyä koskevat nootit eivät kuitenkaan vähennä itse asia-sisällön kiinnostavuutta tai tärkeyttä.
Ilmiön lavea määrittely kääntyy välillä kirjan argumentteja vastaan.
Kun Mattila lopuksi epäilee, ettei nä-kökulman vaihtamista lainkaan kou-lussa harjoitella, lukija on oppinut
ajattelemaan päinvastaisesti: jo eri oppiaineet itsessään luovat maailmaan perin erilaisia ja toisiaan rikastavia näkökulmia – jos näkökulman vaihta-minen ymmärretään yhtä laajasti kuin Mattila on sen kirjassaan esittänyt.
Viitteet
1. ”Pioneerin haastattelu. Antti Mattila ja tarve filosofiaan” (niin & näin 4/1999, 8–13), haastattelija Jarkko S. Tuusvuori.
Numero sisältää myös Tuusvuoren kriit-tisen katsauksen filosofiseen neuvontaan (philosophical counselling) sekä Sebastian Slotten artikkelin ”Ennakkoluulot, käsi-tesekaannukset ja filosofinen praktiikka”.
2. niin & näin 4/1999, 10.
3. Antti S. Mattila, ”Seeing Things in a New Light” – Reframing in Therapeutic Con-versation, Helsingin yliopisto, Helsinki 2001.
4. Mattila 2001, 103. (Alkuperäinen englan-niksi.)
Tuukka Tomperi
UNESCO ulkoakateemisesta filosofiasta
Philosophy: A School of Freedom. Teaching Philosophy and Learning to Philosophize:
Status and Prospects. UNESCO Publishing, Paris 2007. 303 s.
Raportti aprikoi julkisfilosofian harjoittajien rooliasemia: ollako kes-kustelun moderoija ja fasilitaattori, filosofian perinteeseen ja sisältöihin opastaja vai ajattelun taitojen tuoma-roija ja ajattelun työvälineiden hioja.
Käytännössä roolit risteytyvät missä tahansa toimessa. Visaisempaa on pohtia, sopiiko filosofialla rahastaa.
Raportissa huomautetaan, että julkis-filosofian kaupallisuuden kriitikot ovat tavallisesti akateemisissa työpaikoissa ja rahastavat valtiota asiakkaiden, yleisön tai lukijoiden sijasta. Miksei kuluttaja voisi yhtä hyvin vapaasti halutessaan maksaa filosofisista palveluksista kuin veronmaksaja yliopistojen ja opetuksen ylläpidosta.
Saadakseen otteen filosofian sovel-lutuksista raportti ynnää niitä yhdis-tävät piirteet:
”Ne ovat filosofisia pyrkiessään [...]
tolkullistamaan ilmiöitä ja kannus-taessaan ihmisiä ilmaisemaan, vertai-lemaan ja analysoimaan käsityksiä, samalla hyväksyen näiden käsitysten suhteellisuuden, epätäydellisyyden tai subjektiivisuuden. Ne ovat filosofisia laittaessaan kyseenalaiseksi tiedetyn tai ajatellun todellisuuden, tutkies-saan ilmiöiden syitä perusteellisesti, kokeillessaan vaihtoehtoisia näkökul-mia ja arvioidessaan jatkuvasti usko-musten oikeuttamisen kriteerejä. [...]
Selvästi tärkein yhteinen tekijä kai-kissa niissä on dialogin harjoittami-nen, toisen ihmisen vaikuttava läsnä-olo, olipa muotona keskustelu, vuo-ropuhelu, kiista tai kuulustelu. Tämä erottaa ne monologisemmista filo-sofiakäsityksistä: ajattelijasta yksityi-sissä pohdinnoissaan tai professorista kuulijakuntansa edessä. Toisena tulee kyselemisen tärkeys, koska tehtävänä on päästä perille toisen ihmisen ajat-telusta tai asettua hänen asemaansa:
on nähtävä käsiteltävä kysymys yhtei-sesti kohdattavana ongelmana – eikä puolustaa omaa valmista kantaansa.”
(174)
Yksityiskohtaisemmin kuvataan monia esimerkkitapauksia ja lyhyesti esimer-kiksi filosofista vastaanottotoimintaa Norjassa. Vuonna 1997 perustettu filosofisen praktiikan norjalainen yh-distys on onnistunut aktivoimaan ja
organisoimaan toiminnan myös siten, että tarjoaa alan diplomiin johtavan koulutuksen, jonka jo parikymmentä filosofia on maassa suorittanut.3 Tästä huolimatta vastaanottotoiminnasta ei ole tullut Norjassakaan vielä ke-nenkään pääelantoa. Terveyden-huoltoon filosofisen praktiikan ei ole onnistunut ammatillisesti työntyä ja julkisyhteisöt sekä yksittäiset kansa-laiset ovat osoittautuneet melko ha-luttomiksi maksamaan filosofien pal-veluksista. Praktikot ovat sijoittuneet yliopistoihin, koulutusinstituutioihin ja yrityksiin, yleensä työhön jolla on viitteellistä muttei suoraa yhteyttä filo-sofiseen neuvontaan.
Näin Suomessakin: ei voi puhua filosofisen praktiikan läpimurrosta, mutta 1990-luvun lopusta tähän päivään on paljon silti tapahtunut.
Praktiikkatoiminta on noussut maihin yksittäisten suomalaisten aktiivien kautta, praktiikoita on avattu ja joku jo suljettukin. Toiminnan luotsaajaksi synnytetty Suomen filosofisen prak-tiikan seura on säilynyt elinvoimaisena, kuten osoittaa käsillä oleva niin & näin -numero, jonka praktiikka-artikkelien kirjoittajat ovat kaikki seuran jäseniä.
Jos jatkossa hahmottelee keinoja praktiikkatoiminnan vahvistamiseen maassamme, voisi terapia- ja psyko-logiakytkennän sijaan olla järkevämpää lyöttäytyä yhteen hyvässä noususuo-siossa olevan ohjaus- ja neuvontatyön kanssa.4
Suomen kansalaisfilosofian tilan-netta raportissa ei erikseen kuvata, mutta maakohtainen pikapiirros näyttäisi tällä hetkellä varsin hyvältä.
Filosofia elää vahvasti yliopistojen ul-kopuolella. Yhtenä filosofianharras-tuksen muotona filosofiakahvilat ovat ehtineet vakiintua muutamille paikka-kunnille.5 Yli kymmenen ikäluokkaa abiturientteja on päättänyt lukionsa vähintään filosofian alkeisopinnot suorittaneena ja filosofiapiirejä ko-koontuu vapaan sivistystyön opin-noissa. Filosofista kirjallisuutta ja suo-mennoksia ilmestyy enemmän kuin koskaan, niin & näin -lehti on ohit-tanut puolensadan numeron etappinsa alati pulskistuvana ja alan kansallinen verkkoportaali Filosofia.fi avattiin juuri syksyllä. Nuorten filosofiatapahtuma vetää täysiä saleja tammikuisin, Suurta
filosofiatapahtumaa Tampereella on järjestetty toistakymmentä vuotta ja muissakin yleisötapahtumissa on va-linnanvaraa. Tilannetta voi pitää erin-omaisena kansainvälisesti verraten, ja on varmaa, että toiminnan vilkkaus versoo myös filosofiantutkimukseen vireyttä ja tasokkuutta.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana tapahtunut harrastuspohjan leveneminen tukee filosofista elämää kautta linjan, joten filosofian tulevai-suuteen Suomessa voi suhtautua toi-veikkaasti. Aivan erityisen ilahduttavaa on, että filosofiaa lapsille -ajattelu herättää useiden vuosien hiljaiselon jälkeen jälleen suurta kiinnostusta. Jos lasten kanssa filosofoinnin kasvatuk-sellinen arvo käsitetään vielä maamme opettajankoulutuksessa, avautuu en-nenkokematon rikkaus sekä pedagogi-selle koulutukpedagogi-selle että filosofian har-rastukselle.
Viitteet
1. Raportti löytyy kokonaisuudessaan verkosta, esimerkiksi osoitteesta http://
unesdoc.unesco.org/images/0015/001541/
154173e.pdf tai tekemällä haun raportin nimellä UNESCOn julkaisupalvelussa:
http://unesdoc.unesco.org/.
2. Hannu Juuso & Tuukka Tomperi (toim.), Sokrates koulussa. Filosofianope-tuksen perusteita etsimässä. (23°45, EFS ry, Tampere 2008). Ks. mainos tässä leh-dessä.
3. NSPP-yhdistyksen verkkosivut: www.
nsfp.no.
4. Ks. esim. Jussi Onnismaa, Ohjaus- ja neuvontatyö – aikaa, huomiota ja kun-nioitusta. Gaudeamus, Helsinki 2007;
Jussi Onnismaa, Heikki Pasanen & Timo Spangar (toim.), Ohjaus ammattina ja tieteenalana 1–3. PS-kustannus, Jyväskylä 2000/2004.
5. Ks. esim. Mikko Lahtisen ja Jarkko S.
Tuusvuoren juttu niin & näin -nume-rossa 4/2003 ja Mervi Ahosen raportti niin & näin -numerossa 2/2007.