Ilona Reinersin, Anita Sepän ja Jyri Vuorisen toimittama Estetiikan klas-sikot Platonista Tolstoihin sisältää suo-mennoksia länsimaisen ”filosofisen estetiikan keskeisimpiä kiistanai-heita” käsittelevien kirjoitusten pää-kohdista. Muhkea kokoelma sisältää 49 käännöstä, joista osa on uusia ja osa olemassa olevien käännösten kohennettuja versioita. Käännökset on jaettu viiteen lohkoon: antiikki, kristillinen antiikki ja keskiaika, re-nessanssi, valistus ja romantiikka sekä moderni. Jokainen lohko alkaa
aikakauden ilmapiiriä esittelevällä ja kokoelmaan valittuja kirjoituksia taustoittavalla johdannolla. Oiva Kuisman (antiikki, keskiaika, renes-sanssi), Jussi Kotkavirran (valistus ja romantiikka) ja kirjan toimittajien (moderni) laatimat mainiot esseet esittelevät selkeästi aikakauden il-mapiiriä ja taustoittavat ja selittävät teokseen valittujen esteetikkojen kir-joituksia.
”Antiikissa” esitellään Platonin mimeettinen taidekäsitys ja Aristo-teleen Runousopin ”keskeisimmät kohdat”; esteettisiä ihanteita va-lotetaan Horatiuksen Runotaide-kirjeellä ja otteilla (Pseudo-)Longi-noksen Ylevästä-teoksesta; ajatusta kauneuden ja hyvän välisestä yhtey-destä havainnollistetaan katkelmilla uusplatonisti Plotinoksen teoksesta Kauneudesta.
”Kristillisen antiikin ja keskiajan”
yhtenä teemana on kysymys kuvain- teon soveliaisuudesta. Raamatun kuvakielto, taiteen pakanallis-ritu-aalinen tausta ja kreikkalais-rooma-lainen taide ja viihde saavat kirkkoisä Tertullianuksen lausumaan kielteisiä sanoja taiteesta yleensä. Johannes Damaskolainen sen sijaan puolustaa ikonitaidetta ja osallistuu sydänkes-kiajalla käytyyn kuvariitaan, jossa debatoitiin kirkon kuvateosten teo-logisesta legitimiteetistä. 1200-lu-vulla Bonaventura koettaa yhdistää kauneuden ja Jumalan ja Tuomas Akvinolainen tutkailee muun
Jukka Mikkonen
Kauneuden ja sen
tutkimuksen historiaa
Kauneuden historia (Storia della bellezza, 2008). Toim. Umberto Eco.
Suom. Pekka Tuomisto. WSOY, Helsinki 2008. 438 s.
Estetiikan klassikot Platonista Tolstoihin. Toim. Ilona Reiners, Anita Seppä &
Jyri Vuorinen. Gaudeamus, Helsinki 2009. 543 s.
kirjat
muassa Raamatun runollista kieltä ja merkitystasoja.
”Renessanssissa” Leon Bat-tista Alberti pohtii maalaustaiteen luonnetta tarkastelemalla antiikin maalareiden työtapoja; Marsilio Ficino pyrkii platonilais-kristillisen apparaatin avulla samastamaan rakkauden ja kauneuden; Giorgio Vasari enteilee renessanssi-termiä kuvatessaan taiteen kehityskulkuja ja taiteiden uudelleen syntymistä (rinascita) ajallaan 1500-luvulla.
Michel de Montaigne pohjustaa aja-tusta kauneuden relativistisuudesta ja subjektiivisuudesta skeptisissä es-seissään.
”Valistus ja romantiikka” on ko-koelman laajin osio. 1700-luvulla es-tetiikasta tulee filosofinen oppiala ja teoreetikkojen huomio alkaa siirtyä teoksesta sen vastaanottajaan, ha-vaitsevaan ja kokevaan subjektiin.
Erityisen ilahduttavia ovat kään-nökset Alexander Baumgartenilta, joka lanseeraa estetiikka-termin kauneuden tutkimukseen vuonna 1735 kirjoitetussa aisteihin ja kuvit-teluun perustuvaa tietoa (epistêmê aisthetike) käsittelevässä maiste-rintutkielmassaan ja määrittelee logiikan pikkusisarena pitämänsä filosofisen estetiikan oppialana Este-tiikka-teoksessaan (1750). Rousseau mollaa valistuksen ihanteita ja hai-kailee autenttisuuden perään, kun taas Johann Joachim Winckelmann kaipaa voimakkaammin antiikkiin,
missä taide sai hänen mielestään täydellisen ilmauksen. Brittiläisessä keskustelussa tutkimuksen keskipis-teitä ovat makuaisti, mielikuvitus ja taiteen kokijan kauneusarvostelmat.
David Hume etsii maun standardia ja pohtii makuaistiin vaikuttavia seikkoja kokijan luonteenlaadusta ai-kakauden tapoihin; Edmund Burke korostaa imaginaation roolia ma-kuarvostelmien muodostamisessa;
Thomas Reid hakee kauniita asioita yhdistäviä piirteitä tietynlaisen mie-lihyvän tuottamisesta; Archibald Alison teoretisoi esteettisen koke-muksen muodostuvan mielikuvi-tuksen avulla erityisen tunteen ym-pärille.
Keskustelu systematisoituu ja ensimmäiset varsinaiset estetiikan teoriat syntyvät.
Kant esittää Arvostelukyvyn kri-tiikissä (1790) perusteelliset näke-myksensä niin estetiikan alasta kuin makuarvostelman luonteesta. Hegel pohtii niin ikään estetiikan alaa ja kauneuden filosofisen tarkastelun luonnetta Estetiikan luentojen (1835–
1838) johdannossaan.
”Modernissa” puolestaan ko-rostuu taiteen ja yhteiskunnan suhde. Olinde Rodrigues, jota tai-dehistoriassa pidetään avantgarde-termin käyttöönottajana, korostaa 1800-luvulla taiteilijan tehtävää yh-teiskunnan kehittäjänä; Théophile Gautier kritisoi praksikseen pak-komieltyneitä utilitaristeja ja
pro-pagoi ”hyödytöntä taidetta”; John Ruskin rummuttaa taiteen eetil-lisesti ylentävää tehtävää; Charles Baudelaire pohtii kauneuden ikuista ja ajallista osaa, ja Oscar Wilde toteaa kärjistäen, että ”elämä jäl-jittelee taidetta paljon enemmän kuin taide jäljittelee elämää”. An-tologia päättyy Tolstoin maailmoja syleilevään julistukseen taiteen, tun-teiden kommunikoimisen, läsnä-olosta kaikkialla.
Alkutekstien aggressiivinen sak-siminen kauneus- ja taide-sanojen ympäriltä on ajoittain häiritsevän alleviivaavaa, jos kohta leikkely on välttämätöntä. Valinnoista ja puut-teista voi niin ikään aina narista:
Miksi Reid mutta ei Shaftesburya?
Entä miksi ei lainkaan Schopen-haueria? Miksi mukaan on otettu katkelma Marxin lisäarvoteoriasta, jonka sisältö on estetiikan kannalta olematon vaikka kirjoituksessa puhu-taankin taiteilijan työstä?
Kirjoitusten väliseksi vuoropuhe-luksi paljolti juonitettu kirja esittää onnistuneesti länsimaisen filosofisen estetiikan ydinajatuskulut. Kirjoi-tusvalikoima myös muistuttaa, että kullakin aikakaudella on tavallisesti hyvin erilaisia käsityksiä kauneu-desta ja taiteen tehtävästä, vaikka ne yleisesityksissä kuvataan usein ho-mogeenisiksi (vrt. Eco). Toimittajille kuuluu kaunis kiitos massiivisesta urakasta.
kirjat
K
aikki riippuu mittasuh-teista. Kaksi ongelmaa yh-dessä kirjassa ei vielä kuu-losta kovin pahalta, mutta kun nuo pulmat ovat aineisto ja teoreettinen apparaatti, tilanne näyttää huomatta-vasti kiperämmältä. Henry Baconin Väkivallan lumo kompastuu omaan suhdattomuuteensa. Se on kirjana liian suppea ollakseen vakuuttava ja kysymyksenasettelultaan liian lavea ollakseen syvälle tunkeutuva.Koska Baconilla ei ole tiiviissä kirjassa tilaa perustella teoreettisia valintojaan, teoriapohja muuttuu ilmoitusasiaksi. Kun Bacon vetoaa esimerkiksi evoluutiobiologiaan, lukija ei saa pureskeltavakseen ar-gumentteja tai evoluutiobiologiassa käytyjen keskustelujen esittelyä.
Hänen on joko otettava tai jätettävä Baconin väitteet, sillä hypoteesitason ohuuden vuoksi erimielisyydelle kir-joittajan kanssa ei jää tilaa. Toisaalta Bacon haluaa ulottaa tarkastelunsa jopa pahan ongelmaan, ja siksi hän tuntuu harhautuvan varsinaisesta ai-heestaan kauemmas kuin kirjan koko antaa myöten. Elokuvaväkivallasta loitonnutaan niin, että kirjan aihe katoaa välillä näkyvistä.
...ja täältä pesee
Vaikka on syytä kysyä, onko psy-kologinen lähestymistapa missään tilanteessa hedelmällinen, Bacon pitää itsestään selvänä, että elokuvan katsominen vastaa psykologisiin tar-peisiin. Baconin mukaan väkivallan
katseleminen asettaa katsojan mo-raalisen auktoriteetin asemaan. Vä-kivalta voidaan esittää toivottavaksi ja hyväksyttäväksi, ja väkivaltaviihde
”tarjoaa nautittavaksi yksinkertais-tavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen”
(9). Väkivallan psykologiasta saadaan kuulla, että ”me ihmiset pidämme itseämme vähintäänkin perimmil-tämme hyvinä” (11) ja että hyvä ja paha ovat ”peruskäsitteitä, jotka ym-märretään intuitiivisesti” (72). Koska intuitio jos mikä on sosiohistorialli-sesti muuttuva ilmiö, on selvää, että tällaiset väitteet ainoastaan lakaisevat ongelmia piiloon.
Baconin psykologinen arsenaali koostuu lähinnä yleistyksistä, joille on erittäin helppo keksiä vasta-esimerkkejä. Erityisen outoja ovat Baconin teesit, joiden mukaan kat-sojalla on psykologinen halu sa-mastua sankariin. Baconin mukaan haluamme ”kokea fantasian oikeu-denmukaisesta maailmasta, jossa paha saa rangaistuksensa ja hyvä palkitaan” (103). Minussa on ilmei-sesti sen verran konnan vikaa, että elokuvaa katsoessani toivon lähes aina roistojen onnistuvan pyrki-myksissään. Ilahdun vilpittömästi, kun kelmit piinallisten valmiste-lujen jälkeen onnistuvat keikassaan.
Mutta rauhaa nuo onnettomat eivät saa edes silloin, sillä rikoksen jälkeen he saavat pelätä epärehellisiä kump-paneitaan, lainkuuliaisia kansalaisia ja yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.
Tätä taustaa vasten on selvää, että kun Loco (Klaus Kinski) poistuu Sergio Corbuccin Suuren hiljai-suuden (Il grande silenzio, 1968) lopussa surmattuaan sankarin, lain-vartijan ja panttivangit, osoitan avoi-mesti suosiotani.
Tarkoitukseni ei ole asettaa kat-somistapaani Baconin teorian edelle vaan ainoastaan osoittaa, että jo-kainen hänen yleistyksensä on niin helppo kyseenalaistaa, ettei vasta-esimerkkien etsiskeleminen ole edes kiinnostavaa. Bacon on oikeassa puolustaessaan monitieteisyyden välttämättömyyttä elokuvatutkimuk-sessa, mutta käytäntö osoittautuu tarkoitushakuiseksi vetoamiseksi sa-tunnaisiin tutkimustuloksiin. Bacon nojautuu yhtäältä biologiaan ja bio-logisiin välttämättömyyksiin ja toi-saalta esimerkiksi Jungin teoriaan arkkityypeistä, muttei esitä min-käänlaista välittävää tulkintaa, vaikka on työläs nähdä, miten nämä kaksi teoriaa mahtuvat saman maailman-kuvan sisään.
Asiaa ei paranna, että Baconin teoreettiset linjaukset perustuvat välillä moralisointiin. Hän jakaa katsojat ongelmattomasti tuneisiin ja vähemmän sofistikoi-tuneisiin – ”sofistikoituneemmat kanssakatsojat todennäköisesti kat-sovat [naurun] ilmentävän naurajien emotionaalista kykenemättömyyttä käsitellä esiin nousevaa tematiikkaa”
(51) – ja myös elokuvat luokittuvat supsikkaasti samoihin kategorioihin:
”vähemmän sofistikoituneen
elo-Tapani Kilpeläinen
Senkka nenästä, pojat
Henry Bacon, Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja viihdyttävyys. Like, Helsinki 2010. 303 s.
kirjat
kuvan piirissä on kokonaisia laji-tyyppejä, kuten naisvankilaelokuvat, joiden olennainen idea on tarjota ainakin mieskatsojalle naisten kidut-tamisen ja aliskidut-tamisen katsomisesta saatavaa nautintoa” (169). Kategori-soiva ajattelu kertoo ainoastaan herk-kyyden puutteesta, sillä myös vä-hemmän sofistikoitu elokuva saattaa olla verraton esteettisen mielihyvän ja älyllisten oivallusten lähde.