Toisaalta avantgarde on nähty modernismin arvojen kyseenalaistajana ja riidanhaluisena antiteesina moder-nismin valtavirralle.
Avantgarden kulttuurinen positio on paradoksaalinen:
näkökulmasta riippuen avantgarde on ymmärretty nismin vastapainona tai modernismin pelastuksena moder-nismilta itseltään. Kummassakin tapauksessa historiallisen avantgarden oli tuhouduttava, joko modernismin tähden tai kamppaillessaan sitä vastaan. Hyvistä yrityksistä huoli-matta historiallinen avantgarde jäi henkiin, tosin voimansa menettäneenä. Historiallisen avantgarden ikonit ensim-mäisistä futuristisista eleistä surrealismin kultakauteen ovat auttamatta arkistuneet ja institutionalisoituneet. Avant-garden merkkipaalut ovat muuttuneet niin ihannoiduiksi ja kierrätetyiksi, että provokaatio avantgarden nimissä on enää vaivoin mahdollista. Avantgarde on genreytynyt kokeellisen taiteen kaatoluokaksi, johon määrittelemät-tömät, oudot ja konventionaalisia tulkintoja pakenevat teokset voidaan arkistoida. Jos historiallisen avantgarden ideaalisena tehtävänä oli yhdistää erottamattomasti taide jokapäiväiseen, se on epäonnekseen onnistunut. Tämä on toinen paradoksi: historiallinen avantgarde lakkasi ole-masta avantgardea toteuttaessaan omat ideaalinsa.
Utooppinen, kokeellinen ja antagonistinen avantgar-deasenne, jonka olisi pitänyt säilyä tulemisen tilassa, on jo aikaa sitten muuttunut vallankumouskitschiksi ja nos-talgian haamuiksi. Osoitteessa www.avantgarde.fi on par-turiliikkeen kotisivu: ”Tarkasti toteutetut persoonalliset leikkuut ovat intohimomme.” Mercedes-Benzin mallisto on nimetty Avantgardeksi. Avantgardea saa nyt myös
te-hosekoittimena. Neljä eri värivaihtoehtoa. Avantgarde-esineet, nämä oudot pyhäinjäännökset, ovat kaikuja kiirastulesta, jossa historiallinen avantgarde odottaa tuo-miotaan. Avantgarden nimestä on tullut sen taakka ja hyödyke, joka voidaan ostaa ja myydä.
Historiallisen avantgarden assimiloituminen arkeen, hallitseviin tiedotusvälineisiin, muotiin ja keskiluok-kaiseen konformismiin alkoi viimeistään 1960-luvulla.2 Hyökkäykset porvarillista elämäntapaa ja taiteen insti-tutionalisoituneita toimijoita vastaan alkoivat kiinnostaa niiden kohteita kuitenkin siinä määrin, että paheksunnan sijaan avantgarde-taiteilijat joutuivat kohtaamaan odot-tamattoman menestyksen. Institutionaalinen tunnustus teki jatkuvan vallankumouksen ideoista näyttelyesineitä, populaarijulkisuuteen suodattuvia tyylilajeja ja kuoliaaksi suvaittuja radikaaleja.
Kuten Irmeli Hautamäki toteaa, avantgarden voimat-tomuus ei johdu siitä, että kulttuurinen vastarinta olisi tullut mahdottomaksi.3 Vaikka avantgarden nimi on val-jastettu sarjatuotantoon, se ei tarkoita avantgardeasenteen yleistä hyväksymistä, ainoastaan sen yhteiskunnallisen potentiaalin nurkanvaltausta. Potentiaalin tyhjettyä tai-deinstituutiot osaavat varautua historiallisen avantgarden keinojen lisäksi tulevan avantgarden mahdollisuuteen.
Historiallinen avantgarde on muuttunut varastoksi tun-nistettavia representaatiokeinoja ja poliittisia positioita.
Teoksia, tekijöitä ja itsenäisiä liikkeitä ympäröivät asian-tuntijajärjestelmät – tämä artikkeli mukaan lukien – ovat varautuneet shokkiin, ja jopa shokin vastaisuuteen. Di-gitaalisen uusinnettavuuden aikakaudella avantgarden
60 • niin & näin /
lupaama järkytys piiloutuu jatkuvaan läsnäoloonsa. Hel-singin kaduilla performanssitaiteilija kohtaa useimmiten lähinnä kyllästyneitä ilmeitä. Mainonta sulauttaa itseensä yhä radikaalimpia esteettisiä marginaaleja. Tietokonepelit ovat jo aikaa sitten lunastaneet vanhan avantgardistisen haaveen, esityksen ja siihen osallistumisen yhdistämisen.
Avantgardea on siis opittu suojelemaan siltä itseltään.
Loistonsa päivinä se on ollut uhanalaista taidetta, ja ni-menomaan uhanalaisuutensa se on menettänyt jälkiteol-lisissa yhteiskunnissa. Sitä on vihattu, se on hiljennetty tai poltettu. Kaiken lisäksi se on julistettu yhä uudelleen kuolleeksi. Mutta juuri sitä se ei suostu tekemään.
Jatkuvan kuoleman taakka
Toistuvasti akateemiset arkeologit ovat yrittäneet sel-vittää, missä asennossa avantgarde kuoli. Jokainen toisen maailmansodan jälkeinen vuosikymmen on synnyttänyt omat avantgarden kuolemantekstinsä. Avantgarden ovat julistaneet kuolleeksi lukuisten muiden muassa Roland Barthes Mythologiessaan 1956, Leslie Fiedler kirjoituk-sessaan ”Death of Avant-Garde Literature” (1964), kym-mentä vuotta myöhemmin Peter Bürger 1974 teoksella Theorie der Avantgarde, Jean Baudrillard 1980-luvulla4 ja Paul de Man5 viime vuosikymmenen alussa.
Bürger ymmärsi avantgarden epäonnistumisen pitkälti
’68-kumousliikehdinnän perspektiivistä. Vallankumouksen lunastamattomista lupauksista hän tulkitsi avantgarden tulleen posthistorialliseen vaiheeseen, jossa kokeellinen ja poliittisesti sitoutunut taide on menettänyt mahdollisuu-tensa vastarintaan ja tullut taideinstituutioiden nielaise-maksi.6 Bürgerin mukaan avantgarden kriisi kumpusi jälki-modernin yhteiskunnan irrationaalisuudesta, jonka tähden jaetut esteettiset normit eivät olleet enää määriteltävissä.7
Jaetut normit näyttäytyvät jaossa neofiiliseen ja nek-rofiiliseen avantgardediskurssiin: Neofiilinen suuntaus on korostanut neoavantgarden nousua, uutta uskoa taiteen yhteiskunnalliseen edistyvyyteen. Nekrofiilinen tendenssi Barthesista de Maniin sitä vastoin on julistanut avant-garden auttamatta ja yhä uudelleen kuolleeksi.
Neofiilinen ja nekrofiilinen eli neoavantgarde ja pos-tavantgarde ovat kumpikin historiallisen avantgarden vankeja. Ne ovat kiinni käsityksessä, että historiallisen avantgarden ääriviivat ovat erotettavissa. Historiallisen avantgarden kuolinhetken ajoittaminen olisi yhtä vaikeaa kuin tietää, mihin historia loppuu. Jos historiallisen avantgarden ääriviivat eivät ole näkyvissä, mitään kovin keskeistä eroa ei ole silloin sillä, määritelläänkö avant-garde kuolleeksi (post) vai uudelleen syntyneeksi (neo).
Kummatkin suuntaukset jakavat saman ongelman, oletuksen siitä, että avantgarden jälkeläiset olisivat it-sestään selvästi oppineet edeltäjiltään tai pystyisivät tar-kastelemaan avantgarden asemaa puhtaan objektiivisesti.
Kuten Bruno Latour kirjoittaa, edistys avantgarden ni-missä ei ole enää mielekästä: ”Meidän ei ole enää pakko takertua avantgarden avantgardeen; emme yritä enää olla vielä viisaampia, vielä kriittisempiä, vielä syvemmällä
’epäilyn aikakaudessa’.”8
Avantgarden kuolemandiskurssiin liittyy tahatonta ironiaa. Historialliset avantgardeliikkeet futuristeista lähtien halusivat olla etujoukkoa, mutta lukuisat vii-meaikaiset avantgardeliikkeitä käsittelevät teokset ovat halunneet määritellä kulloisenkin liikkeen ”viimeiseksi avantgardeksi”.9 Tässä avantgarden eskatologiassa taiteel-listen ja yhteiskunnaltaiteel-listen uutuuksien palvonta on kään-netty päälaelleen, etujoukko on muuttunut jälkijoukoksi, jonka dekadentiksi tehtäväksi on jäänyt historiallisen avantgarden ruumiinvalvojaisten järjestäminen.
Avantgarde on siis kuollut monta kertaa ja moninker-taisesti. Aina siihen pisteeseen, että avantgarden kuole-masta on itsestään muodostunut teoreettinen instituutio, jonka eetos on useimmiten nostalginen ja romanttinen.
de Manin mukaan tämä nostalgia tekohengittää unelmaa avantgarden lupauksesta: ”Avantgardediskurssi on sen kuolema, jossa se jatkaa itsensä uusintamista kuolemadis-kurssina.”10 Avantgarde pysyy näin ollen paradoksaalisesti hengissä kuolemadiskurssinsa varassa. Olisiko viimeinen palvelus avantgardelle siis hiljetä siitä?
Kommunikoimattomuus oli de Manin ratkaisu kuo-lemadiskurssin umpikujaan. Avantgardesta puhumisesta oli luovuttava sen pelastamiseksi: ”ainoa mahdollisuus on diskurssin ulkopuolisessa [hors-discours], paikassa, jota ei ole.”11 Avantgarden mahdollisuus on de Manille kirjai-mellisesti utooppista, ei-paikan etsimistä diskurssista. Se oli hänelle mahdollista vain mahdottomuudessaan.
de Manin tulkinta on optimistinen Jean Baudril-lardin näkemykseen nähden. Artikkelissaan ”Beyond the Vanishing Point of Art” Baudrillard totesi, kuinka avant-garden representaatioiden kriisiytyminen tarkoitti koko taidekentän mahoutumista. Baudrillardin tulkinta on variaatio postmodernistisesta apokalyptisesta harhasta.
Avantgarden eetokseen on kuulunut itsereflektiivinen pyrkimys kritisoida realistisen, porvarillisen ja luonnol-listettuja representaatiojärjestelmiä.12 Siksi on oikeastaan vain johdonmukaista, että avantgarde nimenä ja genrenä on joutunut paitsi ympäröivän kulttuurin syömäksi, toi-saalta myös syönyt itsensä.
Kenties kysymys ei lopultakaan ole siinä, onko avant-garde kuollut, sillä kuoleman dynamiikka on ollut aina sisäänkirjoitettuna avantgardistiseen antagonismiin. Jo dadaisteille liikkeen tuho ja todellinen itsemurha olivat keskeinen osa dadaa.13 Tästä huolimatta avantgarden perinteessä on jäljellä suuri lunastamaton haaste, joka on säilyttänyt ajankohtaisuutensa: Kaikki mikä tehdään taiteen nimissä, on voitava tehdä elämän nimissä. Ei riitä, että avataan avantgarden hauta. On avattava myös ruumis, jotta voidaan todeta, että myös se on autio ontelo, lukuun ottamatta limenväristä tehosekoitinta, mersun avaimia ja parturiliikkeen käyntikorttia.
Avantgardesta paragardeen
Avantgarden kalmon elävyys ei tarkoita itsestäänselvästi kokeellisuuden hylkäämistä. Päinvastoin historiallisen avantgarden ja sen kuolemadiskurssin kritisoiminen voi vapauttaa kokeellisia keinoja, asenteita ja taktiikoita
avantgarden luokittelevalta leimalta. Vaikka de Manin tavoin ajateltaisiin, että avantgarden kuolemadiskurssi ja toisaalta avantgardeliikkeiden teoretisointi on tuhonnut avantgarden utooppiset lupaukset, se ei poista suoran ja kokeellisen toiminnan mahdollisuutta.
Esimerkiksi kokeelliset Luther Blissett ja myö-hemmin Wu Ming -projektit ovat hyödyntäneet anonyy-miutta: Projektien puitteissa nimetön tekijäjoukko on julkaissut romaanit Q ja 54 sekä joukon muita tekstejä.
Lisäksi ryhmän toimintaan on kuulunut muun muassa mediaperformansseja ja ensimmäisen toimintakauden lopettanut symbolinen joukkoitsemurha14 Blisset ja Wu Ming -ryhmien toiminta on ollut esimerkki siitä, miten aiemmin avantgardistiseksi kutsutun impulssin on täy-tynyt perinteisten manifestien sijaan hylätä nimensä, irrottautua tyypillisistä konteksteistaan ja paeta kohti it-seään, jota ei ole.
Tekijättömän tekijyyden paradoksin lailla kokeellinen taide voisi dialektisen vastakkainasettelun sijaan am-mentaa paradoksin logiikasta. Paradoksaalinen suhde tai-deinstituutioihin ja valittuun estetiikkaan pitää konfliktin ja tulkinnan avoimena. Näin avantgarden sijaan voidaan kysyä paragarden mahdollisuutta. Etuliite para viittaa rajaan, kynnykseen tai marginaaliin. Siinä missä avant-garden modernistiset hahmot ja liikkeet etsivät rajoja ri-kottavaksi, paragarden mieli on taideinstituutioiden, rep-resentaatiojärjestelmien ja poliittisten sitoumusten rajojen tutkimisessa, kritisoimisessa ja siirtämisessä. Toisin kuin transgressiivinen avantgardeasenne, paragarde ei näe rajaa vain erottavaksi ja rajoittavaksi, vaan samaan aikaan kaksi asiaa yhdistäväksi ja välittäväksi. Samalla se myös itse on subliimin ja banaalin, poliittisen ja sitoutumattoman, jul-kisen ja yksityisen sekä vanhan ja uuden rajoilla.
Paragarden ajatus nousee luontevasti historiallisen avantgarden liikkeistä. Avantgarde pyrki tietoisesti tai tiedostamattaan vastustavaan asemaan sisäisten ristirii-tojen ja paradoksien avulla.15 Sisäinen ristiriitaisuus on ollut keino välttää liikkeen muuttumista taidedogmiksi, ismiksi ja iskulauseiksi. Esimerkiksi moni historiallinen avantgarde-liike soti räikeästi omaa herrattomuuden ihannettaan vastaan. Vaikka liikkeiden sisällä avantgar-deksi tuleminen oli yhteisöllistä, useimmilla liikkeillä oli autoritäärinen johtajahahmo, joka kaappasi liikkeen ni-miinsä: näin kävi Tristan Tzaran ja Dadan, André Bre-tonin ja surrealismin, Isidore Isoun ja lettrismin, Guy Debord`n ja situationismin kohdalla.
Paragarde ei väitä olevansa uutuus, muuten se jäisi avantgarden neofilian vangiksi. Paragardistinen taktiikka oli oraalla esimerkiksi situationisti Gyu Debordin teok-sessa Spektaakkelin yhteiskunta. Debordille avantgardetaide näyttäytyi ”samanaikaisesti muutoksen taidetta ja mahdot-toman muutoksen puhdasta ilmaisemista. […] Tämä taide on väkisinkin avantgardistista, eikä silti kuitenkaan ole. Sen avantgardea on sen oma katoaminen.”16 Paragarden katoa-minen ei ole kuitenkaan katoamista kuolemassa, vaan läpi-näkyväksi tulemista, haihtumisen keveyttä ja liikkuvuutta.
Paragarde välttää post- ja neoavantgarden sitoumukset avantgarden kuolemadiskurssiin sekä avantgarden
kulloi-siinkin menehtymisiin ja ylösnousemuksiin. Lisäksi para-garde irrottautuu etujoukon elitismistä ja edistysuskosta.
Jos klassisen avantgarden kulttuurimilitarismi oli mart-tyyrista pioneerihenkeä, paragarde käy jatkuvaa sissisotaa linjojen takana. Neo- ja postavantgarden kolmantena terminä se ei sanele suhdetta historiallisen avantgarden traditioihin, vaan säilyttää siihen kriittisen etäisyyden.
Paragarde jättää auki kysymyksen avantgarden kuole-masta ja uudestisyntymästä, tai pitää sitä Paul de Manin tavoin mahdollisena mahdottomuudessaan. Jotta avant-garden taktiikat, politiikat, poetiikat ja utopiat muuttui-sivat jälleen käyttökelpoisiksi, avantgarden kuoleman on kuoltava – ei siksi, että se voisi syntyä uudelleen, vaan synnyttääkseen jotain, mille ei löydy nimeä.
Viitteet
1. Ks. Murphy 1999, 3.
2. Calinescu 2003, 121.
3. Hautamäki 2003, 113.
4. Baudrillard 1989.
5. de Man, 1991.
6. Bürger 1984, 94.
7. Bürger 1984, 87.
8. Latour 2006, 81.
9. Ks. Lehman 1998, Stokvis 2004, Roberts 2006.
10. de Man 1991, 40, käänt. AS.
11. de Man 1991, 91.
12. Bürger 1984, 63.
13. Ks. Conover 1995.
14. Ks. www.lutherblissett.net 15. Ks. Jones 2006, 47.
16. Debord 2005, 162.
Kirjallisuus
Baudrillard, Jean, Beyond the Vanishing Point of Art. Käänt. Paul Foss.
Teoksessa Paul Taylor (toim.), Post-Pop Art. MIT Press, Cambridge 1989, 171–192.
Bürger, Peter, Theory of the Avant-garde. (Theorie der Avantgarde, 1974).
Käänt. Michael Shaw. Minnesota UP, Minneapolis 1984.
Calinescu, Matei, Five Faces of Modernity: Modernism, Avant-Garde, Deca-dence, Kitsch, Postmodernism. Duke UP, Durham 1987/2003.
Conover, Roger, 4 Dada Suicides: Selected Texts of Arthur Cravan, Jacques Rigaut, Julien Torma & Jacques Vache. Atlas, Lontoo 1995.
Debord, Guy, Spektaakkelin yhteiskunta. (La Société du spectacle, 1967).
Suom. Tommi Uschanov. Summa, Helsinki 2005.
Fiedler, Leslie, Death of Avant-Garde Literature. Teoksessa The Collected Essays of Leslie Fiedler Vol. 2. Stein and Day, New York 1964/1971.
Hautamäki, Irmeli, Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikka Baudelai-resta Warholiin. Gaudeamus, Helsinki 2003.
Jones, Dafydd, Dada Culture. Critical Texts on the Avant-Garde. Rodopi, New York 2006.
Latour, Bruno, Emme ole koskaan olleet moderneja (Nous n’avons jamais été modernes, 1991). Suom. Risto Suikkanen. Vastapaino, Tampere 2006.
Lehman, David, The Last Avant-Garde: The Making of the New York School of Poets. Doubleday, New York 1998.
de Man, Paul, Theory-death of the Avant-garde. Indiana UP, Bloomington 1991.
Murphy, Richard, Theorizing the Avant-Garde: Modernism, Expressionism, and the Problem of Postmodernity. Cambridge UP, Cambridge 1999.
Roberts, Graham, The Last Soviet Avant-Garde: Oberiu – Fact, Fiction, Metafiction. Cambridge UP, Cambridge 2006.
Scheunemann, Dietrich, Avant-Garde / Neo-Avant-Garde. Editions Rodopi BV, New York 2005.
Stokvis, Willemijn, Cobra: The Last Avant-Garde Movement of the Twen-tieth Century. Lund Humphries, Lontoo 2004.
62 • niin & näin /
Mitä yhteistä on Mimmu Rankasen monimateriaalitilateostolla Transition Hall (1995), Helena Hietasen valotilate-oksella Teknopitsi (1996), Marita Liulian CD-rom-installaatiolla Ambitious Bitch (1996) sekä Irma Optimistin perfor-manssilla Female Mathematics (1996)?
Katve-Kaisa Kontturin sanoin ne ”haas-tavat katseen valta-asemaan perustuvan havaintomallin” (65). Eräänlaisena ”häi-riötaiteena” ne ja muut rumat tai outo-sointiset teokset toteuttavat ”poliittista päämäärää: katsojan käsitysten muutta-mista” (169). Ja ne ovat Kontturin ”kes-kustelukumppaneita” (10).
Kontturin työ ”ei ole systemaat-tinen esitys feministisen taiteen ’kos-moksesta’”, vaan syiden ja seurausten hakemisesta irrottautuva, ”assosioiva” ja
”inspiroitunut” kirjoitus (11). Se pyytää
”lukijaa malttamaan mielensä” silloin, kun erittely käy ristiriitaiseksi, sillä tämä ei ole mielivaltaa, vaan osoitusta siitä, ”miten antoisaa eriytymisen ja muutoksen kulttuurianalyysi voi femi-nistisesti olla” (24–25). Kirjoitustapaa perustellaan ”avoimen ja aktiivisen kes-kustelupolitiikan” tarpeella (13).
Kuvaus pitää kutinsa. Feminismien ristiaallokossa on sanan- ja ajatusten-vaihtoa juhliva – ja puolifiktiiviseen taiteilijadialogiin huipentuva – kirjoite, jonka onnistuu hyvinkin ”houkutella lukijaa […] osallistumaan keskus-teluun omine lähtökohtineen ja ma-teriaaleineen” (13). Se välttää taitavasti esikriittisten (mies)taidehistorioiden kyselemättömät painotukset ja ka-vahtaa myös niin ”70-lukulaisen” kuin
”90-lukulaisenkaan” feminismin so-keita pisteitä.
Joku tivaisi, riittääkö tutkimukseksi se, että luovitaan vääriksi ja vanhakan-taisiksi leimattujen ajatusten tai otteiden lomitse ja käydään esseististä vuoropu-helua teräväksi ja ajantasaiseksi valikoi-tuneen kanssa. Onko ”kulttuurianalyysi”
tutkimusta? Joku utelisi, eikö tieteellistä pontta tavoittelevalta työltä pitäisi vaatia kysymystä, johon se vastaa,
ennakko-käsityksiä, jotka se purkaa, esseistiikasta erkanevaa ankaruutta ja uutuuksia, joita ei vielä liiku yleisessä jaossa.
Kuvitteelliset kysymykset tieteel-lisestä tiukkuudesta eivät tungettele teokseen. Paitsi kausaalisuuksia, siinä hyljeksitään ”kategorisoinnin ja iden-tifioinnin logiikkaa” (193). Ajetaan multippeliuden, mobiiliuden ja modi-fioituvuuden asiaa jatkuvan vallanku-mouksen hengessä. Kysymyksen tutki-muksellisuuden laadusta voisi kärjistää näin: onko taidehistorian uusi ihanne-tyyppi teosten elähdyttämä pohdin-tarupeama, jossa pyritään retorisesti puhtaaseen suoritukseen dogmaattisen ei-dogmaattisessa ilmaisussa?
Ainoa syy, miksi Feminismien risti-aallokossa ei sovi tällaiseen malliin, ei suinkaan piile sen retorisissa heikkouk-sissa, valitettavassa culture studies -jar-gonissa ”kyse”- ja ”kytkös”-hokuineen ja metaforamaalailuineen. Työ eroaa edukseen partikulariteeteille persossa suorasukaisuudessaan: se sivuaa naisten syrjäytymisriskiä tietoteknisen toistai-toisuuden vuoksi (122), nostaa esiin naisia kuluttajina sekä kauppatavarana kohtelevan kuntoiluteollisuuden bio-valta-luonteen (167) ja työstää etevästi naistaiteen käsityöläisyys- ja käsitteel-lisyys-aspekteja (erit. 35–49).
Teoksessa torjutaan lukutapa, jossa taide ”jää feminismille alisteiseksi”
(13). Tähdennetään analyysin alka-mista teoksesta eikä sen (sosiaalisesta) kontekstista tai sen (intentionaalisesta) tekotaustasta. Taiteet ovat ”aktiivisia feministisiä toimijoita”, joiden kanssa tulee kirjoittaa, sen sijaan että taide-teoksia ”hallinnoitaisiin” passiivisina objekteina. Kuvat eivät ensisijaisesti edusta jotakin yleisluontoista ilmiötä, vaan niiden detaljit mahdollistavat monet tulkinnat:
”Perinteistä ikonografiaa mää-rittävien identifiointien ja kategori-sointien, taidehistorian johtolankoja seuraavan ’salapoliisiperinteen’ sijaan yksityiskohtien huomiointi on tässä
tut-kimuksessa tärkeä osa jatkuvan liikkeen ja muutoksen politiikkaa.” (14–17)
Feminismien ristiaallokossa onkin sumeilemattoman poliittinen puheen-vuoro taiteen poliittisen voiman puo-lesta. Taiteellisen ja tieteellisen teke-misen ”poliittisen agendan” mukaan asiaan kuuluu näyttää, miten ”su-kupuoli läpäisee ja jäsentää kaikkea kulttuurista toimintaa ja kuinka tämä sukupuolijärjestelmä on hierarkkinen, usein miehiä suosiva” (12).
Teos muistuttaa, miten viimeistään 70-luvulta lähtien feministit ammen-sivat marxilaisesta kulutuskritiikistä osoittaessaan ”patriarkaalisen katseta-louden” olennaisuuden kapitalistiselle kulttuurille.
Naisille suunnattu muotimainonta alistaa ohjaamalla naisia ”ostamaan tuotteita esittämälle naisille seksuaali-sesti haluttavia kuvia heistä itsestään.”
(52) Kirja puhuu siekailematta, vaikka joidenkin kuva-analyysien äkkinäisyys – lähtien Ambitious Bitchin häpykuvaan yhdistetyn aivokuvan katsomisesta mie-hiseksi – verottaa vakuuttavuutta.
Johdanto mainitsee hakeutumisesta feminististen kirjojen ja kuvien äärelle poliittisena valintana (18). Onhan ”fe-ministinen taide poliittinen ja ainakin potentiaalisesti aktivoiva prosessi” (19) ja ”naiseus ja sukupuolisuus sisäisesti moninaisia ja muuttuvia identiteettejä, omaksuttavissa olevia rakennelmia ja poliittisia tekoja” (21). Kirjassa ei juuri edetä politiikan teorian kiehtoviin ky-symyksiin, mutta puhe osuu kaartele-matta maaliin:
”[K]irjani on politikointia ja käytän-nön toimintaa myönteisen eron ja jatkuvan eriytymisen puolesta […]
feministinen taide on ilmiö, jolla on potentiaalia muuttaa maailmaa, niin mahtipontiselta kuin se voi kuulos-taa. Tämä kuitenkin edellyttää silmää mikronytkähdyksille, yksityiskoh-dille, joissa muutosliike usein tapah-tuu.” (192–193)
Jarkko S. Tuusvuori Katseet uusiksi
Katve-Kaisa Kontturi, Feminismin ristiaallokossa. Keskusteluja taiteen ja teorian kytkennöistä.
Eetos, Turku .
Elisa Vesterinen, Putoaminen 3 (2003), kromogeeninen värivedos
64 • niin & näin /
Filosofia.fi on alansa uusi basaari: se kokoaa yhteen laajasti filosofian harras-tusta ja tutkimusta sekä avaa reittejä fi-losofisiin sisältöihin kaikkialla verkossa.
Sivustolta löytyy muun muassa ajankoh-taistiedotuksen verkkopalsta sekä tapah-tumakalenteri, verkkoloki, filosofisten verkkolinkkien valikoima, filosofian klas-sikoiden e-kirjasto sekä keskustelufoorumi (joka avataan käyttäjille lokakuussa).
Näiden lisäksi portaalin tavoitteena on johdattaa suomalaisen filosofian historiaan ja arkistoida sekä tuoda helposti saavutet-taviksi historiallisia aineistoja. Portaalin suomenkielisen osion kokoamisen päävas-tuullisena on toiminut niin & näin -lehden
Filosofia.fi – portti filosofiaan on avattu
Eurooppalaisen filosofian seuran ja filosofisen niin & näin -lehden tuottama filosofian verkkoportaali avautui 26. 9. osoitteessa www.filosofia.fi. Sivu toimii
monipuolisena foorumina ja porttina filosofisten verkkoaineistojen äärelle. Portaalin toinen tuottaja on Åbo Akademin filosofian laitos ja merkittävä osa sivujen sisällöstä toteutetaan kaksikielisesti.
toimitussihteeri Tuukka Tomperi ja ruotsinkielisestä osiosta on vastannut Åbo Akademin tutkija Yrsa Neuman.
Oma osansa hanketta on Sami Syr-jämäen toimittama Logos-verkkosa-nakirja, jota koostetaan uusista suo-malaisista asiantuntija-artikkeleista.
Ruotsinkielisenä löytyy puolestaan Martin Nybomin ja Göran Torrkullan kokoama laaja filosofian sanasto.
Suomalaisen filosofian historia Portaalin henkilögalleria sisältää esit-telyjä suomalaisen filosofian historialli-sista merkkihahmoista ja digitaaliseen arkistoon tallennetaan kiinnostavia aineistoja kautta maamme kulttuuri- ja tiedehistorian. Tällä hetkellä hen-kilögalleriasta löytyy sivu 30 filoso-fista, joiden lyhyet biografiset esittelyt on saatu käyttöön ja suomennettu Schildts-kustantamon tietosanakirjasta Uppslagsverket Finland.
Filosofia.fi-hankkeessa on tähän mennessä toteutettu useita digitoin-tiprojekteja. Yhteistyössä Åbo Aka-demin kirjaston kanssa on muun muassa digitoitu toista sataa filosofista väitöskirjaa Turun Akatemian ajalta sekä erillisteokset muun muassa We-xioniukselta, Svenoniukselta ja Hart-manilta. Åbo Akademin kirjaston ar-kistoista on hankkeessa digitoitu myös Rolf Lagerborgin valokuvia ja tekstiai-neistoja sekä Lagerborgin kirjeenvaihto Edward Westermarckin kanssa. Hanke laajenee Westermarckin tekstiaineis-tojen digitointeihin.
Finsk Tidskrift -lehden kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti on digitoitu yli neljäkymmentä historial-lisesti merkittävää FT:ssa ilmesty-nyttä vanhaa artikkelia. Erikseen on digitoitu myös joukko 1800-luvun merkkiteoksia, kuten ensimmäiset suomenkieliset filosofian väitöskirjat, Karl Lindroosin dissertaatio Platonin Timaioksesta sekä J. A. Lylyn Ploo-tinos sielun substantsiaalisuudesta, sekä teoksia Th. Reinilta, W. Bolinilta, J. J. F. Peranderilta sekä Z. J. Clevelta.
Lehtiartikkelien ja merkkiteosten digi-tointeja jatketaan myös portaalin avaa-misen jälkeen.
Aineistoarkistoa täydennetään muutenkin pysyvästi kunhan uusia aineistoja saadaan digitoiduksi tai
tar-jotaan portaalille muualta. Portaalin toimitus on kiinnostunut vastaanot-tamaan esimerkiksi suomalaisen fi-losofian historian valokuvia, ääni- ja kuvatallenteita, haastatteluita, ai-emmin julkaisemattomia tekstejä, tekstiharvinaisuuksia ja niin edelleen.
Aineistot digitoidaan ja viedään verk-koarkistoon, jonka jälkeen ne ovat il-maiseksi käytettävissä.
Jos hallussasi on tämänkaltaisia aineistoja ja olet kiinnostunut saat-tamaan ne julkisuuteen, ota yhteyttä.
Annamme tarkemmat ohjeet muun muassa postituksesta, aineistoihin lii-tettävistä tiedoista ja tekijänoikeuk-sista. Voit ottaa yhteyttä niin & näin -lehteen tai lähettää sähköpostia osoit-teeseen arkisto@filosofia.fi.
Portti, ajankohtaisfoorumi ja tietolähde
Filosofia.fi-portaali tarjoaa kotimaisten historiallisten aineistojen lisäksi myös reitin filosofian verkkolähteille muualla. Sivuille on koottu tarkkaan valikoitu ja referoitu linkkikokoelma olennaisimpiin verkkosivuihin eri kie-lillä. Samoin on koottu tällä hetkellä ilmeisesti laajin millään kielellä ver-kosta löytyvä filosofian klassikoiden e-kirjojen linkkikokoelma.
Ajankohtaista sisältöä sivuille tuo-tetaan monella tapaa. Sivuilla ylläpi-detään tapahtumakalenteria, johon pyritään saamaan kattavasti filosofisia tapahtumatietoja. Tiedotepalstalla vä-litetään tapahtumien lisäksi muuta ajankohtaistietoa, esimerkiksi uusista julkaisuista.
Verkkoloki esittelee ja kommentoi filosofisia ilmiöitä meillä ja maailmalla.
Ja käyttäjät itse ratkaisevat sen, muo-dostuuko Filosofia.fi-sivujen keskus-telufoorumista aktiivinen kohtaamis-paikka. Tärkeän tietolähteen tarjoaa lisäksi kotimaisten asiantuntijoiden uusista artikkeleista toimitettava ja jatkuvasti laajentuva verkkosanakirja, joka esittelee filosofeja, teoksia, käsit-teitä ja keskeisiä filosofisia teemoja.
Hankkeen historia
Filosofia.fi-hankkeen siemen kyl-vettiin jo varhain 1990-luvulla, jolloin
niin & näin -lehden toimituksessa mie-tittiin tuolloin vielä uuden ja eksoot-tisen internetin hyödyntämistä filoso-fiassa. niin & näin -lehden ensimmäiset verkkosivut syntyivät pian lehden paperiversion perässä. Kunnianhimoi-sempien suunnitelmien tiellä oli kui-tenkin sekä ajallisten että rahallisten resurssien puute.
Verkkojulkaisemisessa on perus-teltua lähteä sisältöjen ilmaisuudesta ja avoimuudesta, joka tarkoittaa käytän-nössä myös sitä, että kustannusten kat-tamiseksi on oltava muita keinoja kuin käyttö- tai tilausmaksut. Kun verkkoon lisäksi ilmestyi joitain suosittuja filoso-fisia sisältöjä suomeksikin (mm. Petri Ylikosken linkkisivu, Rauno Huttusen ja Toni Kanniston kokoamat e-kir-jastolistat sekä yksittäisiä kotisivuja), laajempi verkkohanke jäi odottamaan otollisempaa aikaa.
Edettäessä 2000-luvun alkua alkoi näyttää yhä selvemmältä, että verkon filosofiselle hyödyntämiselle oli tar-vetta myös suomen kielellä. Niinpä Eurooppalaisen filosofian seuran ja niin & näin -lehden piirissä ideoitiin perusteellinen ja mittava hankesuun-nitelma kansallisesta verkkoportaalista.
Hankkeen toteuttamiselle antoi läh-tölaukauksen Jenny ja Antti Wihurin rahasto myöntämällä suunnitelmalle ensimmäisen apurahan. Suomen Kult-tuurirahasto myönsi seuraavan, ja sää-tiöiden myötämielisyys varmisti sen, että hankkeeseen voitiin suuntautua vakavasti ja pitkäjänteisesti.
Portaalin tuottamista ovat tähän mennessä tukeneet Wihurin rahaston ja SKR:n lisäksi Opetusministeriön kulttuurin tietoyhteiskuntahanke sekä ruotsinkielisen osion tuottamista Stiftelsen för Åbo Akademi, Svenska Kulturfonden ja Otto A. Malms don-ationsfond.
niin & näin -lehden oma verkko-etusivu on ollut uudistuksen takia suljettuna, mutta avautuu uudelleen tänä syksynä Filosofia.fi-sivujen vana-vedessä. Tänäkin aikana verkkosivuille vapaasti luettaviksi viedyt artikkelit ovat olleet tavoitettavissa google-ha-kujen tai aiemmin luotujen linkkien kautta.
Teksti: Tuukka Tomperi
