2 Käsitteiden määrittelyt ja teoria
2.5 Ateismi ja uskonnottomuus Suomessa
Suomella kuten muillakin Euroopan mailla on pitkä historia kristillisten kirkkojen kanssa ja Suomessa se on ollut evankelisluterilainen kirkko, mihin valtaväestö suomalaisista kuuluu.
Uskonnonvapauslaki astui voimaan Suomessa vuonna 1923, mutta ennen sitä uskontokriittiset tahot ovat kokoontuneet ja uskonnottomien yhdistyksiä on syntynyt jo ennen lain tuloa. Ennen uskonnonvapauslakia kumminkin uskonnottomien yhdistyksiä sekä yleistä uskonnon kritisointia yritettiin estää niin kirkon kuin valtionkin taholta. Uskonnonvapauslain jälkeen yhdistysten perustamista sekä toimintaa ei voitu enää rajoittaa.64 Kirkosta eroamisten määrä kasvoi
hetkellisesti, mutta yleistä tai julkista kannatusta ei ateismiin syntynyt.65 Esimerkkejä Suomessa toimivista uskonnottomista yhdistyksistä ovat:
• Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistys, joka perustettiin vuonna 1887, mutta toimintalupa evättiin.
• Prometheus-yhdistys, joka perustettiin vuonna 1905 Helsingin yliopistossa.
• Vapaa-ajattelijain Liitto ry perustettiin vuonna 1945, entinen siviilirekisteriläisyhdistyksen keskusliitto.
• Suomen Humanistiliitto vuonna 1986. 66
Suomessa toimivien uskonnottomien yhdistysten tavoitteet ovat pääpiirteissään samanlaisia kuin Yhdysvalloissa. Yhdistykset pyrkivät siis yhteiskunnallisella tasolla tekemään selkeän rajan valtion ja uskonnon välille. Suomessa tämä kohdistuu pääasiassa kansankirkkojen eli
evankelisluterilaisen sekä ortodoksisen kirkon ja valtion välille. Kansankirkko nimitys tulee siitä, että enemmistö väestöstä kuuluu siihen ja tai sillä on lakiin perustuva erikoisasema.67
Esimerkiksi molemmat edellä mainitut kirkot omaavat verotusoikeuden. Selkeän rajan
vetämisellä kirkon ja valtion välille tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnassa tehdyt päätökset sekä toiminta olisivat arvovapaita uskonnosta ja sen etiikasta. Esimerkiksi lainsäädäntö perustuisi
64 Ylikoski nd.
65 Taira 2014, 258.
66 Ylikoski nd.
67 Valtionkirkko ja kansankirkko.
tieteellisiin faktoihin eikä uskonnollisiin arvoihin.68 Konkreettisiksi esimerkeiksi uskonnollisiin arvoihin nojaavasta lainsäädännöstä yhdistykset ovat nostaneet epätasa-arvoisen
elämänkatsomustiedon opetuksen järjestäminen sekä poikien ympärileikkauksien salliminen.
Näitä samoja epäkohtia myös tutkimukseni haastateltavat nostivat esiin ja Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n nettisivuilta löytyy esimerkiksi lausunto lasten oikeuksien kehittämisestä, missä peruskoulujen yhdenvertaisuussuunnitelmaan vedoten haluavat juuri puuttua uskonnollisten toimituksien järjestämiseen kouluissa, elämänkatsomustiedon puutteellisesta opetuksesta sekä sen avaamisesta kaikille halukkaille.69
Taira tarkastelee teoksessaan suomalaisen ateismin historiaa ja miten siitä käyty keskustelu on muuttunut eri vuosikymmenten aikana. Tutkimus antaa hyvän yleiskuvan suomalaisen
yhteiskunnan suhtautumisesta uskonnottomuuteen ja ateismiin. Mielenkiintoiseksi
tutkimuksesta nousee ateismikäsitteen puuttuminen keskustelusta 1800-luvun lopulta melkein 1970-luvulle asti, jonka jälkeen sitä käytettiin mediassa ensimmäisen kerran.70 Uskonnottomiin viitattiin ateistin tai uskonnottoman termin sijasta, esimerkiksi ”tiedemiesposiviitinen”71 ja
”kirkosta eronnut.”72 Tätä selittää esimerkiksi se, että ateismi nähtiin Neuvostoliittoon sekä kommunismiin kuuluvana aatteena 1950–1970-luvulla eikä siitä erillisenä, yleisempänä maailmankatsomuksena.73 Kirkon vahvaa asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa suojasi sen kietoutuminen nationalismiin. Uskonto nähtiin yhteiskunnan yhtenä osa-alueena ja vaikkakin se yhdisti kansalaisia, toivottiin sen pysyvän maltillisena sekä yksityiselämässä.74
1950- ja 1960-luvuille tultaessa julkisessa keskustelussa käyty kritiikki kirkkoa ja uskontoa kohtaan koski pääasiassa kirkon omien jäsenten närkästymistä sen vanhanaikaisuuteen, vaikka myös valtion sekä kirkon suhde oli tapetilla. 1960–1970-luvuilla jumalanpilkka ja sanavapaus
68 Ylikoski nd.
69 Vapaa-ajattelijain Liitto ry.
70 Taira 2014, 259.
71 Taira 2014, 262.
72 Taira 2014, 259.
73 Taira 2014, 260.
74 Taira 2014, 258.
nousivat keskustelun kärkeen, kun Hannu Salaman kirja Juhannustanssit sai aikaan
jumalanpilkkaussyytteen ja kirja julkaistiin uudestaan sensuroitumana. Tämä johti syytöksiin sanavapauden rajoittamisesta jumalanpilkan varjolla, jota kritisoitiin niin kristittyjen kuin uskonnottomien suunnalta. Keskustelua yhteiskunnan rappeutumisesta ja moraalista heräsi, kun mediassa alettiin rikkomaan seksuaalisia normeja. Vasta 1970-luvulla ateistikäsitettä käytettiin sanomalehden julkaisussa liittyen uskonnonopetuksen järjestämiseen.75
1970-luvulla alkanut keskustelu uskonnon roolista yhteiskunnassa toi ensimmäistä kertaa ateistien ja uskonnottomien oikeudet esiin. Esiin tuotiin miten monella elämänalueella koulusta ja armeijasta kaikenlaiseen harrastustoimintaan asti uskonto oli esillä ja sen välttäminen oli hankalaa. Koulukontekstissa esiin tuotiin koulun esisijaista tehtävää olla tiedonantaja eikä uskonnollinen kasvattaja. Kristityiltä tuli vastakritiikkiä siitä, että ilman uskonnollista kasvatusta koulussa lapsia kannustettiin juurettomuuteen. 1980-luvulla keskustelu siirtyi uskonnon ja
luonnontieteen vastakkain asetteluun, mikä näkyi esimerkiksi elämänkatsomustiedon opetuksen aloittamisen vastustuksena.76
1990- sekä 2000-luvulle tultaessa moninaisuus sekä suvaitsevaisuus nousivat keskustelun aiheeksi, mikä haastoi niin uskonnottomia kuin kristittyjäkin. Suvaitsevaisuuden nimissä
ateisteilta ja uskonnottomilta vaadittiin uskontojen suvaitsemista, mutta samaan hengen vetoon sitä vaadittiin myös kirkolta, mikä rikkoi suomalaisuuden ja kirkon yhtenäisyyttä hieman. Enää ei voitu olettaa, että suomalainen olisi evankelisluterilaisen tai ortodoksisen kirkon jäsen. Taira kumminkin toteaa, että evankelisluterilainen kirkko on pystynyt ylläpitämään suhdettaan valtioon hyvin vetoamalla toiminnassaan suomalaiseen kulttuuriin sekä perinteeseen.77 Suurin muutos Suomen uskontokriittisessä keskustelussa on, että ennen lähinnä ateistit joutuivat perustelemaan omia näkemyksiään ja samalla välttelemään jumalanpilkkasyytöksiä, mutta
75 Taira 2014, 260–261.
76 Taira 2014, 260–261.
77 Taira 2014, 265–266.
nykyään myös evankelisluterilaista kirkolta vaaditaan näkemyksiensä perusteellisempaa puolustamista.78
Taira esittelee teoksessaan tyypillisen suomalaisen ateistin profiilin. Vastaavanlaisen profiilin Pohjois-Amerikasta esittelin edempänä tutkimuksessani ja voidaan todeta, että Tairan näkemys on samankaltainen. Tyypillinen ateistiksi itseään kutsuva on Etelä-Suomen kaupungissa asuva mies, joka omaa liberaalit arvot, mikä näkyy myös tämän poliittisessa kannassa. Hän on yleensä naimaton, vaikka olisi parisuhteessa ja määrittelee itsensä kuuluvan yleensä alempaan
keskiluokkaan, vaikka oikeasti olisi keskiluokkainen. Niin kuin Taira itsekin mainitsee, on hänen esittämänsä profiili vain yleistys ja uskonnottomia sekä ateisteja löytyy kaikilta elämänalueilta.
Uskonnottoman tai ateistin erottaminen on kyselytutkimuksen perusteella hankalaa.79 Kirkon jäsenmäärät ovat vähentyneet tasaisesti 2000-luvulle tultaessa. Vuoden 2020 vuoden lopussa kirkon jäseniä oli 68,6 prosenttia suomalaisista, kun vielä 90-luvulla määrä oli yli 90 %
väestöstä.80 Vähenevät jäsenluvut eivät kumminkaan automaattisesti tarkoita ateismin kasvua.
Euroopan uskonnollista kenttää käsittelevässä luvussa mainitut muutokset Euroopassa, kuten pluralismi sekä individuaalisuus selittävät myös Suomessa tapahtuvaa muutosta. Tairakin
mainitsee tässä luvussa käsitellyn sijaisuskonnollisuuden käsitteen, jossa kirkkoon kuulutaan sen hyväntekeväisyyden vuoksi. Kirkon verotuloilla rahoitetut hyväntekeväisyys sekä hautauspalvelut joutuvat koetukselle, kun jäsenmäärät vähenevät.81 Kristillisyys on Suomessa, niin kuin monessa muussakin Euroopan maissa, kietoutunut syvälle kulttuuriin, nationalismiin sekä itse
kansalaiseen identiteettiin. Taira kuvailee kirkkoon kuulumattomuuden pulmiksi esimerkiksi toisten saatavilla olemisen. Kirkosta eroamisen myötä ei ole enää saatavilla kulttuurisesti tärkeisiin rituaaleihin kuten kummiuteen tai kirkkohäihin.82
Taira näkee, että ateistiksi identifioituminen ei ole Suomessa suosittua sen merkityksettömyyden takia. Assosiaatiot kommunismiin ja sitä kautta yhteiskunnan viholliseksi ovat jääneet historiaan
78 Taira 2014, 268.
79 Taira 2014, 252–253.
80 Kirkon jäsenyys.
81 Taira 2014, 255–256.
82 Taira 2014, 268.
nyky-Suomessa. Ateistiksi identifioituminen ei tuota suoranaisesti hyötyä yksilölle, sillä uskonnot vaikuttavat verrattavan vähän yhteiskunnallisiin asioihin. Taira väittääkin, että useimmiten suomalaista eivät kiinnosta uskonnolliset asiat, vaan ne sulautuvat osaksi elämää perinteen muodossa. Esimerkiksi Suvivirren puolustamisen takana ei välttämättä ole uskonnolliset syyt, vaan halu jatkaa perinteitä. Taira väittää, että pieni marginaali suomen kansalaisista, jotka nimenomaan haluavat identifioitua ateistiksi, tekevät sen tullakseen kuulluiksi ja päästäkseen vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.83
83 Taira 2014, 268.