Kirjan sukupuolivalintaa käsittelevä osa on nykytieteen näkökulmasta huomattavasti alkuosaa antoisampi.
Darwin oli lyhyesti käsitellyt aihetta jo Lajien synnyssä, mutta vasta käsillä olevassa teoksessa hän paneutui suku-puolivalintaan perusteellisesti.
Sukupuolivalinta on ollut 1970-luvulta alkaen tärkeä evoluutiobiologian tutkimuskohde. Näin ei ole aina ollut. Suomalainen biologian historioitsija Erik Nor-denskiöld kirjoitti vuonna 1924: ”Tämä sukupuolilintaoppi on hylätty jo aikaisemmin kuin yleinen va-lintaoppi ja sitä kannattaa enää tuskin yksikään tutkija, vaikkakin yleistajuisessa kirjallisuudessa siitä voi olla vielä joitakin merkkejä jäljellä”2. Nuivaa suhtautumista selittävät 1900-luvun alussa ilmenneet mendelismin ja darvinismin yhteensovittamisen vaikeudet. Kun darvi-nismi painotti yksilöiden suurta perinnöllistä telua, näytti mendelismi päinvastoin viittaavan muun-telua lisäävien mutaatioiden harvinaisuuteen. Ongelma ratkaistiin myöhemmin evoluutioteorian modernissa synteesissä populaatiotason tarkasteluilla. Nykyään su-kupuolivalinnan tutkimus on laajaa ja monimuotoista, ja Darwinin klassikkoon viittaavat ahkerasti ja arvostaen niin biologit kuin evoluutiopsykologit.
Sukupuolivalinnalla tarkoitetaan sekä sukupuolen-sisäistä sukupuolivalintaa, jossa koiraat kilpailevat naa-raista, että sukupuolten välistä sukupuolivalintaa, eli naaraiden valikoivaa pariutumista koiraiden kanssa.
Sukupuolivalinnalla voidaan selittää sellaisiakin ominai-suuksia, jotka näyttävät tuottavan kantajalleen pelkkää haittaa. Lintukoiraiden ylettömän koristeelliset värit tai rakenteet ovat tästä hyvä esimerkki. Darwin kirjoitti:
”En [...] tiedä koko luonnonhistoriassa ihmeellisempää seikkaa kuin sen, miten argusfasaaninaaras arvostaa koiraan pyrstön verrattomia pallo-alusta-koristeita ja sen siipisul-kien loistavia kuvioita. Jos joku ajattelee, että koiras luotiin sellaiseksi kuin se on nyt, hänen on myönnettävä, että isot sulat, jotka estävät siipien käyttöä lentämiseen ja joita esi-tellään ainoastaan soidinaikana vain tälle lajille tyypillisellä tavalla, annettiin sille koristeiksi.” (608)
Liikkumista haittaavat ja saalistajien huomion ikävällä ta-valla herättävät ominaisuudet voivat sukupuolivalinnan an-siosta säilyä sukupolvesta toiseen, jos komeapyrstöisimmät fasaanikoiraat ovat naaraiden suosiossa ja saavat enemmän jälkeläisiä kuin vaatimattomammin varustetut koiraat.
Darwin tarkasteli kirjassa sukupuolivalinnan pe-rusteita ja ilmenemismuotoja eri eläinryhmissä nilvi-äisistä ja niveljalkaisista ihmiseen. Erityisen huomion kohteena olivat sekundaariset sukupuoliominaisuudet:
eri sukupuolia toisistaan erottavat piirteet, jotka eivät liity välittömästi lisääntymiseen. Hyviä esimerkkejä ih-misen sekundaarisista sukupuoliominaisuuksista ovat miehen parta ja naisen rinnat – tai kuten Darwin asian häveliäämmin ilmaisi, naisen ”eräin osin ulkonevammat”
ruumiin ääriviivat.
Sekundaarisilla sukupuoliominaisuuksilla on Dar-winin mukaan merkittävä rooli puolison valinnassa.
Toisin kuin nykyiset evoluutiopsykologit, Darwin ei us-konut, että ihmisen mielessä olisi jokin universaalinen ihmisruumiin kauneuden mittapuu. Eri rotujen kau-neuskäsitykset poikkeavat toisistaan, ja näiden erojen vai-kutus sukupuolivalintaan ylläpitää rotujen välisiä eroja.
Ei ehkä ole yllättävää, että Darwin kuitenkin piti euroop-palaisten standardien mukaan fyysisesti kauneimpana ih-misryhmänä eurooppalaista aristokratiaa, jonka jäsenet olivat ”sukupolvien ajan valinneet puolisoikseen kau-neimpia naisia kaikista luokista” (580).
Yhtä kaikki Darwin päätyi kirjan lopussa toteamaan, että olemme ”polveutuneet barbaareista” (611). Juma-laisesta älystään huolimatta ihminen kantaa yhä ruu-miissaan alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa.
Viitteet & Kirjallisuus
1 Adrian Desmond & James Moore, Darwin. Penguin Books, London 1991, 577.
2 Erik Nordenskiöld, Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitet-tynä. III. Darwinin ajoilta meidän päiviimme (Biologins historia.
En överblick. 3. Den moderna biologin, 1924). Suom. T. J. Hin-tikka. WSOY, Porvoo 1929, 38.
J
uha Valste on kirjoittanut useita ihmisen evoluutio-historiaa popularisoivia kirjoja. Hänen uusin teok-sensa Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri pai-nottuu pelkästään neandertalinihmisiin. Tällainen teos onkin paikallaan. Viime vuosina tieto nean-dertalilaisista on karttunut merkittävästi, mutta popu-laarikulttuurin kuva heistä elää edelleen täysin omaa elä-määnsä. Onkin hyvä idea istua alas ja kirjata, mitä uskoo neandertalinihmisistä tietävänsä, ennen kuin aloittaa kirjan lukemisen. Jos ei ole seurannut tuoreita tutkimus-löytöjä, edessä on monia yllätyksiä. Mutta asiasta jotain tietävällekin teos tarjoaa uutta ja ennen kaikkea hyödyl-lisen kokonaiskatsauksen nykytietoon.Varsinaista filosofista sisältöä kirjasta on turha etsiä.
Valste keskittyy keskeisten löytöjen kuvailuun ja niiden jäsentämiseen. Tämän hän tekeekin varsin hyvin. Vaikka tieteenhistoriaa käsittelevissä jaksoissa nykytietoon pe-rustuva jälkiviisaus hieman häiritsee, painopiste on nean-dertalilaisia koskevan tiedon selkeässä esittelyssä. Tästä syystä kirja tarjoaa erinomaista materiaalia myös filosofi-sille pohdinnoille.
On esimerkiksi hedelmällistä pohtia neandertali-laisia koskevien näkemysten syntyä ja niiden hidasta päivittymistä. Miksi alun perin omaksuttiin käsitys, että neandertalilaiset ovat nykyihmisestä erillinen kömpelö ja henkisiltä kyvyiltään erittäin rajoittunut lajinsa? Käy-tettävissä oleva todistusaineisto ei ole missään vaiheessa sanellut tällaista johtopäätöstä, vaan pikemminkin tämä on tulosta vahvasti motivoituneesta mielikuvituksen käy-töstä. Tarpeella korostaa nykyihmisen ainutkertaisuutta ja älyä on selvästi ollut tärkeämpi merkitys kuin johdonmu-kaisella evolutiivisella ajattelulla. Ja kun tietty mielikuva on kerran vanginnut mielikuvituksemme, se on pitkään sävyttänyt myöhemmän todistusaineiston tulkintaa.
Toinen kiinnostava filosofisten kysymysten ryväs liittyy neandertalilaisten asemaan lajitovereinamme.
Valste tuo aivan oikein esiin, että on perusteltua pitää nykyihmistä ja neandertalinihmistä samaan lajiin kuu-luvina. Mutta mitä tämä tarkoittaa evoluutiohistorian ulkopuolella? Onko samaan lajiin kuulumisella jonkin-lainen moraalinen merkitys? Entä millaisen merkityksen annamme alalajin käsitteelle ihmisiin sovellettuna? Oli-simmeko tässä yhteydessä taipuvaisia puhumaan eri ih-misroduista, vaikka käsite on erittäin ongelmallinen pu-huttaessa nykyihmisväestöistä ja niiden eroista?
Valsteen esitys on tiivis, mutta se keskittyy olen-naiseen, eikä lukijaa hukuteta loputtomiin yksityis-kohtiin. Niitä varten on selvästi eri teokset. Toki huo-mautettavaakin aina löytyy. Esimerkiksi osan esitetyistä vertailuista olisi voinut valita paremmin. Valste kertoo
neandertalilaisten olleen noin 10–15 cm lyhyempiä kuin nykyiset pohjoiseurooppalaiset. Totta, mutta onko tämä mielekäs vertailu? Suomalaisten keskipituus on kasvanut noin kymmenen senttiä 1900-luvun kuluessa, joten ny-kyinen pituutemme on jonkinasteinen poikkeama. Jos neandertalilaisnaisten keskipituus on 155 cm ja miesten 164 cm, mitat ovat itse asiassa yllättävän lähellä nykyih-misten maailmanlaajuisia ja historiallisia keskiarvoja. Esi-merkiksi pitkinä pidetyt hollantilaiset olivat juuri tämän pituisia 1800-luvun puolivälissä. Mielekkäämpi vertailu-kohta olisivat tietenkin olleet samana aikana eläneet ny-kyihmiset.
Valste olisi voinut olla hieman johdonmukaisempi myös väitteiden taustalla olevan todistusaineiston käsit-telyssä. Vaikka monin paikoin hän keskustelee kriittisesti käytetyn todistusaineiston tulkinnasta, tämä näkökulma unohtuu ajoittain kokonaan. Esimerkiksi kuvatessaan neandertalilaisten sosiaalista elämää Valste kertoo, että
”nuoret naiset siirtyivät suurperheestä toiseen” (146).
Väite saattaa pitää paikkansa, mutta mihin se perustuu?
Arkeologinen ja geneettinen todistusaineisto ei anna mahdollisuuksia tällaisiin päätelmiin. Antropologinen yleistys on selvästi esitetty metsästäjä-keräilijöinä elä-neistä nykyihmisyhteisöistä. Kirja olisikin mielestäni ollut vielä parempi, jos myös ihmis- ja yhteiskuntatieteel-lisen tiedon rooli neandertalilaisten elämän rekonstruoin-nissa olisi tuotu vahvemmin esiin.
Neandertalinihminen on selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu. Ajoittain terminologia tosin hieman vaih-telee: paikoin kirjassa mainitaan ”ihmismuodot”, mutta jo seuraavassa kappaleessa saatetaan käyttää termiä ”ih-mistyyppi”. Vastaavasti puhutaan sekä ”väestöistä” että
”populaatioista”, vaikka olisi ollut johdonmukaisempaa käyttää vain toista. Vaihtelusta ei ole kuitenkaan haittaa sisällön ymmärtämisessä.
Kirja onnistuu hyvin tehtävässään antaa tiivis katsaus nykytietoon neandertalinihmisiä. On toki kiinnostavaa seurata, kuinka nopeasti Valsteen esittämät näkemykset vanhenevat. Geneettisen tiedon käyttö on vasta alkanut, ja uusia fossiililöytöjä on varmasti tulossa. Hyvästä esi-merkistä käy Valsteen muutamassa kohdassa mainitsema floresinihminen. Valste ajoittaa viimeiset floresinihmiset noin kymmenen tuhannen vuoden taakse, mutta kirjan ilmestymisen jälkeen tätä arviota on jo korjattu merkit-tävästi: nyt tuoreimmatkin floresinihmisen fossiilit ajoi-tetaan vähintään 60 000 vuoden taakse, mikä heittää florensinihmisen varsin kauaksi nykyihmisestä. Tällaisia kumouksia tapahtuu varmasti myös neandertalinihmistä koskevassa tiedossa. Mutta jos näin tulevaisuudessa käy, Valste varmaankin päivittää kirjan ajan tasalle.
Petri Ylikoski
Nykytietoa neandertalilaisista
Juha Valste, Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri. SKS, Helsinki 2015. 215 s.
DAVID HUME
Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta
(Dialogues Concerning Natural Religion, 1779)
niin & näin -kirjat 2015 152 sivua
Suom. Tapani Kilpeläinen ISBN 978-952-5503-90-6 32 € (lehden kestotilaajille 24 €) FJODOR DOSTOJEVSKI
Kulta-aika taskussa – Kirjoituksia
Venäjän maasta ja hengestä
niin & näin -kirjat 2015 272 sivua
Suom. Tiina Kartano ISBN 978-952-5503-89-0 39 € (lehden kestotilaajille 34 €
STEPHEN TOULMIN
Argumentit
– Luonne ja käyttö
(Uses of Argument, 1958)
niin & näin -kirjat 2015 344 sivua
Suom. Tapani Kilpeläinen ISBN 978-952-5503-91-3 39 € (lehden kestotilaajille 34 €) Edes susi ei kiusaa arkaa laumaa
pahemmin kuin taikausko kurjan kuolevaisen ahdistunutta rintaa.”
Venäjän kansa ei mielellään tavoittele pinnallisuuksia; se arvostaa eniten henkeä, ajatusta ja asioiden ydintä.”
Logiikan teoria täytyy järjestää radikaalisti uudelleen, jotta se saataisiin lähemmäs kritiikin käytäntöä”
DAVID HUME DAVID HUME DAVID HUME
netn.fi/kirjat/keskusteluja-luonnollisesta-uskonnosta
netn.fi/kulta-aika netn.fi/kirjat/argumentit
SAATAVILLA MYÖS
SÄHKÖ-KIRJANA!
SAATAVILLA MYÖS
SÄHKÖ-KIRJANA!
B
iotieteiden, lääketieteen ja teknologian ke-hittyessä toiveet tieteen kyvystä parantaa ihmiskunnan terveyttä ja hyvinvointia kas-vavat nopeasti. Rokotteiden, antibioottien ja ohitusleikkausten vaikutusta yksilöiden ja kansakunnan hyvinvointiin on hankala korostaa liikaa.HIV-lääkkeet, syöpähoidot ja lukemattomat muut hoito-muodot tarjoavat merkittäviä terveen elämän mahdolli-suuksia, ja monet kehitteillä olevat hoidot kuten erilaiset geeniterapiat saattavat mahdollistaa nyt vielä parantu-mattomien tautien selättämisen.
Liian yksiulotteinen ajattelu lääketieteen tarjoamista mahdollisuuksista kuitenkin edistää ajattelutapaa, jossa hyvinvoinnin ja terveyden lisääminen nähdään pääasial-lisesti kamppailuna luontoa, biologiaa ja tieteen ratkai-semattomia kysymyksiä vastaan. Ajattelumalli sivuuttaa sen, että terveydessä ja hyvinvoinnissa on pitkälti ky-symys myös kamppailusta monilla poliittisilla kentillä.
Lääketieteellistymiseen liittyykin monenlaisia valtakysy-myksiä: Mitä lääketieteen toivotaan ratkaisevan? Miten nämä ratkaistavat ongelmat määritellään? Miten niiden olemassaolo selitetään? Ja minkälaisia ratkaisuja niille etupäässä etsitään?