Aarniometsälajeja alueella on paljon. Koko kääpälajistosta lähes 20 % voidaan luokitella tähän ryhmään. Myös Suomen eteläisin lapinkynsikäävän (Trichaptum laricinum) esiintymä löytyi Vuolijoen puolelta, tienvarren "kulissimetsästä". Lapin-kynsikääpä kasvaa yleensä vain pohjoisboreaalisessa vyöhykkeessä, missä se on löytynyt vanhoista metsistä, mutta sen esiintymisestä esim. Lapin hakkuuaukioilta ei ole havaintoja. Lapinkynsikääpä on todellinen taigalaji ja sen Suomen eteläisin kasvu-paikka olisi turvattava.
Id
Lapinkynsikäävän kanssa samassa metsikössä kasvoi punakarakääpä (Junghuhnia collabens), joka on uhanalainen (St). Se, samoin kuin rusokantolcääpä (Fomitopsis rosea) ja aarnikääpä (Phellinus nigrolimitatus) vaatii vanhaa metsää, jossa on runsaasti eri ikäisiä lahoja havupuun runkoja. Silokääpä (Gelatoporia pannocincta) on uhanalai-nen laji (Sh) (Rassi ym. 1992). Se kasvaa useimmiten suurissa kaatuneissa koivuissa, jotka ovat pakurikäävän (Inonotus obliquus) tai taulakäävän lahottamia (Niemelä 1985). Harjasorakas (ks. yllä) on myös uhanalainen laji (V), jonka tulevaisuus talous-metsissä on huono. Koski-Kotirannan ja Niemelän (1987) mukaan suurin osa viimeaikaisista löydöistä on erilaisilta suojelualueita.
Aarniometsälajeista monet ovat jo hävinneet Keski-Euroopan maista. Sama koskee luonnollisesti meillä uhanalaiseksi luokiteltuja lajeja. Jopa kantokääpä, (Fomitopsis pinicola) on päässyt Hollannin listalle (Aarnolds 1989). Toisaalta sen tulevaisuus esim.
Tsekkoslovakian ilmansaasteisiin kuolleissa kuusikoissa näyttää olevan turvattu.
9 HARVINAISET, PUUTTEELLISESTI TUNNETUT
Harvinaisia, vielä puutteellisesti tunnettuja lajeja on myös muutama. Yksi riyhäraspik-kalaji (Hyphoderma) on ilmeisesti vielä kuvaamaton. Se on löydetty myös Inarin Lapista, Kessin alueelta. Äsken tieteelle uusina kuvatut erakkokääpä (Antrodia infirma) ja kairakääpä (A. primaeva) (Renvall & Niemelä 1992) löytyivät niinikään alueelta.
Kummastakin tunnetaan n. 10 esiintymää.
10 PATOC E3 'N T
Havupuiden metsätaloudellisesti merkittävät loiset puuttuvat alueelta lähes täysin.
Elävistä puista (kuusi) löysimme vain muutaman kuusenkäävän (Phellinus chrysolonca) ja jo kuolleista kuusista pari lcantokääpää (Fomitopsis pinicola). Kaniokäävän ja kuusenkäävän vähäisyys osoittavat, että metsä ei ole vielä "aitoa" aarniometsää. Näiden kääpälajien yleistyminen (tällä alueella) indikoi ehkä parhaiten puuston ns, yli-ikäisyyttä, joka johtaa kääväkäslajistollisesti runsaslajisimman metsän syntyyn.
Juurikääpä (Heterobasidion annosum) ei luonnollisestikaan näitä rnetsi i vaivaa. Se on eteläinen laji, joka pohjoisessa kasvaa vain rehevimmillä mailla, Yli sadan metrin korkcudella olevat alueet (etenkin karut) ovat aina.lcin tällä hetkellä juurikäävättömiä.
Elävät männyt olivat käävättömiä koko alueella. 1-lakkuuaukeiden kaiitopinnoista havaitsirnme, että jokin ruskolahottajasieni (mitä ilmeisimmin jokin 'oniophora-laji kesiklcä) oli lahottanut puita. Laho on voinut alkaa vanhoista palokoroista.
Yleisesti ottaen tukkipuiden kantopinnat olivat silmiinpistävän terveitä, joicn lahon-torjunnalla perustellut hakkuut ovat tarpeettomia.
65
11 LOPUKSI
Talaskankaan-Sopenmäen alue ei ole kääväkäslajistonsa puolesta tavallista talousmet-sää, vaan lähinnä vanhaa mettalousmet-sää, joka liekopuiden runsauden johdosta on selvästi lähempänä ns. aarniometsää kuin talousmetsää. Puuston vanhuus ja vakiintunut ekolo-gia osoittavat, että alueen optimi-ikä sienten (erityisesti lahopuuta vaativien, harvinais-ten saprofyyttien) kannalta on edessä lähivuosikymmeninä. Talaskankaan/Sopenmäen sienilajistosta osa on eteläistä, suuri osa kautta Suomen levinnyttä, ja lähes neljännes taigalajistoa. Taigalajiston etelään ulottuvana saarekkeena alue on arvokas ja sen mah-dollisimman laaja suojelu perusteltua. Jos koko Talaskankaan/Sopenmäen nykyisin hakkaamatonta osaa ei jostain syystä haluta säilyttää luonnontilassa, ehdotamme, että mahdollisimman laajat ydinalueet ympäristöineen säilytettäisiin täysin luonnontilaisin.a, Nämä pienetkin saarekkeet suonevat mahdollisuuden eräiden lajien säilymiselle tällä alueella, ehkä koko Suomessa. Aluetta on nyt tutkittu vasta muutamana lyhyenä jak-sona ja pitempiaikainen seuranta toisi esiin olennaisesti paljon enemmän lajistoa.
Tällöin harvinaisten sienilajien suhteellinen osuus tulisi luonnollisesti eniten kasvamaan. Vanhan metsän indikaattorilajeja alueella on jo nyt lukuisia, ja eräät jopa runsaita. Alueella on runsaasti lisäinventointitarvetta varsinkin niissä metsiköissä, joita ei ole vielä systemaattisesti tarkistettu. Monipuolinen kääväkäslajisto turvaa epäilemättä myös muiden lahopuusta elantonsa saavien eliöryhmien säilymisen.
Nykyään yhä harvinaisemmiksi käyneiden vanhojen metsien lajien elinolosuhteiden säilyttäminen nykyisellään olisi turvattava, sillä nämä lajit tuskin tulevat toimeen? .met-sissä, joita käsitellään edes ns. pehmein metsänhoidollisin keinoin.
Talaskankaan alueen arvoa lisää sen läheisyys Venäjän suuriin metsäalueisiin. Toisaalta hälyttäviä tietoja on saatu rajan molemmilta puolilta. Suomalaiset ovat valmiita anta-maan apua Uralvuoriston länsipuolisten metsäalueiden tehokkaassa hyödyntämisessä (esim. Halkka 1989). Jos näin käy, Talaskankaan/Sopenmäen alueen laajamittainen suojelu on yhä peruste]lumpaa. Käävät ja niitä ekologisesti muistuttavat orvakat (Corticiaceae) kuuluvat kenties parhaisiin vanhojen metsien suojeluarvoa todistaviin indikaattoreihin. Viime vuosien aarniometsäinventoinneissa on ilmennyt, että alueet, joissa on poildceuksellisen paljon harvinaisia vanhojen metsien kääväkkäitä ovat rnyc,, muiden eliöryhmien kannalta arvokkaita suojelukohteita. Vanhoissa metsissä elävä saprofyyttiset lahottajasienet hyödyntävät juuri niitä metsäekosysteemin elementtejä, jotka nopeimmin ja täydellisimmin häviävät hoitotoimenpiteiden ja hakkuiden yhtey-dessä, ja päätehakkuut uudistustoimenpiteineen ovat tälle eliöryhmälle yleensä ylipääsemöttömänä esteenä. Näkökanta, että metsät tulevat vanhetessaan yhä mielez-kiinnottomammiksi ja niukkalajisemmiksi, ei pidä saprofyyttisienten osalta paikkaansa.
Sienten kannalta metsän arvo kasvaa sen vanhetessa. Sama kehityskulku on havaittavis-sa mm. monien eliöryhmien kohdalla, mutta vanhojen metsien eläinten (esim. hyönteis-ten) inventointi on usein vielä hitaampaa, vuodenaikaan sidotumpaa tai muuten vaikeampaa. Näin sieniselvitys (helposti tunnettavat ja kookkaat vanhan metsän indi-kaattorilajit) tuo useimmiten nopean ja luotettavan arvion metsän suojelutarpeesta, joskin erämaalintujen (esim. kuukkeli) esiintyminen on myös varma ja helposti havait-tava merkki alueen luonteesta.
On vielä korostettava, että metsän vanhetessa eniten runsastuvat ne lahottajasienet, jot-ka ovat saprofyyttisiä ja taloudellisesti harmittomia. Pelko vanhojen metsien saarekkei-den muodostumisesta tuhosienten "sikiämispaikoiksi" on turha. Kansallis- tai luonnon-puistojemme läheltä ei ole ilmoitettu sen enempää (tai vähempää) lahottajasienituhoja kuin muilta alueilta. Vanhoissa metsissä usein näkyvät kuolevat ja lahot puut todistavat
vain näiden puuyksilöiden elämän päättymistä., eivätkä ole osoituksena metsän huonosta yleiskunnosta. Melko monet metsäammattimiehet kuvittelevat, että metsä
"tervehtyy" hakkuulla. Logiikka on suunnilleen sama kuin jos väestö tervehtyisi sillä, että vanhukset tapettaisiin.